Entinen nuhanenä yskii

Viime toukokuussa tartuin jatkuvia flunssiani sarvista ja tutustuin nenänhuuhtelukannuun. Ensikokemukseni nenänhuuhtelukannusta olivat varovaisen positiivisia, mutta muutosta sen jälkeen on tapahtunut valtavasti. Nykyisin en pärjäisi ilman kannua!

Kesästä noin kuukausi meni reissun päällä ja mökkiolosuhteissa, joissa nenänhuuhtelu olisi ollut vaikeaa, joten kesän osalta en osaa sanoa, olisiko huuhtelu helpottanut allergiaoireita. Nyt syksyllä nenänhuuhtelu on kuitenkin näyttänyt kiistattomat etunsa: nuhassa ei ole mennyt kuin pari päivää, ja nekin ovat olleet varsin siedettäviä päiviä. Vuosi sitten olin jo tässä vaiheessa ihan hajalla kaikesta sairastamisesta.

Sen lisäksi, että sairaspäivien määrässä on tapahtunut huomattava muutos parempaan, on sairastamisen laatu muuttunut jännittävällä tavalla: ennen kipeänä oleminen tarkoitti päätä täynnä räkää, jatkuvaa tukkoisuutta ja niistämistä. Tänä syksynä harvaan käyneet sairaspäivät ovat olleet lähinnä yskimistä. Tälläkin hetkellä päällä oleva taudintapainen on muuten kuin normaali nuhan kylkiäisenä tuleva yskä, paitsi että henki kulkee nenän kautta ihan hyvin. Kurkussa on vain järkyttävä kaktus ja koko yläselkä ja pää ovat samalla tavalla kipeät kuin flunssassa.

Luin Terveyskirjastosta, ettei yskä ole itsenäinen tauti, vaan esiintyy yleensä jonkin toisen taudin oireena. Jokin tulehdus hengitysteissä taitaa nyt siis jyllätä, mutta herranjestas, miten kiitollinen olenkaan siitä, ettei se ole nuha!

Ei sillä, pahalta tämäkin sairastaminen kyllä tuntuu. Parin päivän pakkolepo ei sinänsä ole pahasta, mutta tympäisee, kun se sattui juuri niille päiville, kun olisi tapahtunut kaikkea kivaa. Mutta niin se kai vaan menee, että tunnolliset sairastaa lomillaan. Toivottavasti se siis tarkoittaa, että maanantaina ääni kulkee taas.

Perfektionisti työssään

Tämä viikko on mennyt töiden merkeissä entisellä kotipaikkakunnalla ilman liikuntavermeitä. Pakkasin tyylilleni uskollisesti viime tingassa, eikä lenkkareiden tai urheilurintsikoiden pakkaaminen käynyt mielessäkään. Nyt istun Jyväskylän kodissa aivan yllättäen iskeneen yskän kourissa, eli se niistä tämän illan treeneistä ja huomisista ulkorymyistä sitten. Ärsyttää.

Tässä yskimisen ja nukkumisen ohella on tullut tänään mietittyä, mikä ihme siinä on, että kotipaikkakunnalla ollessa ei tule liikuttua. Kyse ei aina ole edes varusteiden puutteesta, sillä miltei kaikki äitini ulkoilukamppeet mahtuvat myös minulle, ja tuleepa usein sinne suunnatessa otettua myös omat kamppeet mukaan. Silti töiden jälkeen on helppo tuudittautua väsymykseen ja uppoutua sohvan pohjalle äidin kutoman villapeiton alle katsomaan telkkaria.

Viime viikolla isäni pyysi minua mukaansa salille. Vetosin lähtemättömyyteeni sillä, ettei minulla ollut mukana mitään liikuntakamppeita, väsyttikin ihan kamalasti ja valmistelemattomat työjutut vaativat jäämään kotiin. Tosiasiassa puolitoista tuntia salilla olisi varmasti tehnyt ihan hyvää ajatuksenjuoksulle, mutta ei se siinä vaiheessa tullut mieleen. Jäin kotiin tuhertamaan tuntikausiksi töiden kanssa, jotka olisin varmasti saanut hoidettua salin jälkeenkin.

Työasioissa korostuu se puoleni, joka on seurannut mukanani niin pitkään kuin muistan: taipuvaisuus pieneen perfektionismiin. En ole kontrollifriikki, joka haluaisi pitää ihan kaikki langat käsissään, hyväksyn joiltain osin oman vajavaisuuteni ja tiedostan sen, että monet asiat hoituvat ihan hyvin myös omalla painollaan. Aina meneillään on kuitenkin vähintään yksi projekti, jonka kanssa nyhverrän mahdottomuuksiin asti. Silloin, kun töitä on tarjolla, kanavoin vimmani niihin, ja kaikki muu jää toissijaiseksi.

Miksi tuo perfektionismi ei sitten koskaan puske pintaan liikunta-asioissa? Miksi minusta ei tullut intohimoista poomse-kilpailijaa taekwondoaikoinani? Miksi olen jälleen kerran rapakunnossa ja miettimässä, miten päästin itseni taas löysäilemään?

Olen tänään aktiivisesti pyöritellyt noita kysymyksiä mielessäni, koska yskimisen ohella ei muutakaan mielekästä tekemistä varsinaisesti ole ollut. Alustavaksi hypoteesiksi löytyi kaksi perustelua, jotka yhdistettynä saattaisivat selittää asiasta jotain:

1) En ole koskaan ollut luonnonlahjakkuus liikunnassa.

2) Olen liian kilpailuhenkinen.

On helppoa (ja kauhean kivaa!) päteä asioissa, joissa on hyvä. Ja jos on jo valmiiksi hyvä, kehittyminen liittyy yleensä pikkuasioiden viilaamiseen, mikä taas monesti johtaa perfektionistiseen pipertämiseen ja säätämiseen. Liikunnan osalta olen aina ajatellut lähtöviivani olevan paljon muita ikätovereitani kauempana, joten jo pelkkä isojen linjojen hakeminen (eli liikunnan säännöllinen harrastaminen) on tuntunut työläämmältä.

Urheiluharrastukseni ovat siis ehkä jääneet siihen, etten ole automaattisesti koko porukan paras, luonnonlahjakkuus tai muuten vaan saamarin kovakuntoinen. Silloin kaltaiseni perfektionistin on ollut helpompi vain luovuttaa kuin myöntää oma epätäydellisyytensä.

Rugbyn osalta tämä aloitteluvaihe on armollinen: osaan antaa itselleni paljon anteeksi sillä, että olen vasta aloittanut. Koska kaikki on edelleen uutta ja jännää, en osaa vielä vaatia itseltäni mahdottomia. Se on johtanut valtavaan intoon oppia ja tehdä. Joukkuekavereilta on myös tullut paljon kannustusta ja rakentavaa palautetta, joten toistaiseksi kehitys on tuntunut suorastaan hurjan nopealta.

Jossain vaiheessa vastaan tulee kuitenkin se ensimmäinen tasanne tai takapakki, se on väistämätöntä. Yritän jo valmiiksi tsempata itseäni siihen, että se ei jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, sillä taantumiset ja tasaiset vaiheet kuuluvat kaikkeen oppimiseen. Voi kuulostaa naurettavuudelta ja itsestäänselvyyksiltä sellaiselle, joka osaa ottaa itsensä ja tekemisensä vähän rennommin, mutta minulle tuntuu suorastaan välttämättömältä kirjoittaa tämä itselleni auki ja ylös.

Siis hyvä myöhempien aikojen minä: jos pallo ei pysy näpeissä ja usko meinaa loppua, niin kaiva sitä hippokisa-asennetta itsestäsi ja jätä se saamarin perfektionisti kentän laidalle nurisemaan.

Olen kirjoittanut runoja yli puolet elämästäni, ja joukkoon on mahtunut monia vuosia, jolloin kaikki sanat ovat tuntuneet tahmaisilta, kliseisiltä tai ohuilta. Yhä kuitenkin kirjoitan. Minussa on siis sinnikkyyttä, täytyy vain kaivaa se esiin liikuntaminästänikin.

Reenit meni reisille

Olenpas taas päivitellyt harvakseltaan, mutta tällä kertaa siihen on hyvä syy: olen harrastanut liikuntaa! (Jätän mainitsematta sen, että olen pelannut myös ihan liikaa Älypään tetristä.) Olen siis asettanut itselleni viikkotavoitteeksi kolme tuntia liikuntaa viikossa. Normaalisti tämä aika tulisi täyteen kaksilla rugbyharjoituksilla, mutta koska en ole viime viikkoina päässyt kuin yhtenä iltana viikossa palloilemaan, olen ottanut tavoitettani kiinni yliopistoliikunnan jumpilla.

Viikot 47 ja 48 näyttävät siis HeiaHeian lokissani tältä:

Tällä ja viime viikolla olen tehnyt tuttavuutta combaticin kanssa. Ne tunnit tekevät yläkropalleni niin hyvää, että voin ehkä vihdoinkin julistaa löytäneeni ratkaisun ikuisiin selkävaivoihini! Taekwondohistoriani on niillä tunneilla niin hyöty kuin haittakin: tykkään potkia ja huitoa ilmaa, mutta välillä mielessäni käy ajatus siitä, miksi ihmeessä sitä pitää tehdä niin kamalan tamppausmusiikin tahtiin. Vanha kunnon tekniikkapipertäjäni sisälläni inhoaa myöskin kappaleita, joissa nopeat potkusarjat ovat liian nopeita ja menevät onnettomaksi roiskimiseksi sinne päin. Mutta se onkin henkilökohtainen ongelmani, sillä jalkani eivät ole koskaan olleet erityisen vauhdikasta laatua.

Kaiken kaikkiaan kokemukset ovat kuitenkin olleet plussan puolella: kaiken negatiivisen kumoaa se tunne, kun veri välillä kiertää päässäkin asti.

Eilen tuli myös käytyä elämäni toista kertaa syvävenyttelytunnilla. Senkin kuvittelin tekevän todella hyvää, mutta ilmeisesti onnistuin venyttämään etureisiäni turhan rajusti, vaikka mitään tuskaa en tunnilla tuntenut. En huomannut jaloissani mitään omituista aikaisemmin tänään, mutta rugbytreenien alkulämpässä reidet tuntuivat kumman kireiltä. Pyrin ottamaan iisisti, ja hetken tuntui siltä, että jalat suostuvat kuin suostuvatkin yhteistyöhön kanssani, mutta ei. Loppuharjoituksista pitikin sitten kehitellä reidettömiä vaihtoehtoja, etten hajottaisi itseäni enempää.

Hippokisa-asennetta on ehkä vihdoinkin löytynyt hieman, sillä vaikka jalkani eivät ole mitkään nopeat pökkelöt, pää olisi halunnut leikkimielisessä viestissä juosta lujaa. Jouduin siis suitsimaan juoksuintoani, joka ei näyttäydy mitenkään turhan usein. No, jospa siitä jäi nyt jotain säilöön ensi viikollekin.

Nyt luvassa on kaksi lepopäivää reisille. Tänä viikonloppuna lupaan käyttää ainoastaan aivojani, luvassa on nimittäin syksyn opintojen loppukiri.

Orastavan suhteen tunnusteluvaihe

Marraskuu on kuolon kuukausi, tätä olen toistellut miltei masentavaksi mantraksi asti. Vaikka yleensä pimeä vuodenaika ainoastaan imee mehut ja jättää takin tyhjäksi, tänä vuonna väsymykseni on ollut valikoivaa. Opinnot tahmaavat, syksyn deadlinet alkavat astella varpaille ja joulukin on tänäkin vuonna ihan liian aikaisessa... mutta liikunta on kivaa ja lihaksiin sattuu vain mahtavalla tavalla!

Olen siis vihdoinkin tutustumassa pitkäaikaiseen etäihastukseeni rugbyyn. Kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, myös minä yritän esittää ihastukselleni vähän parempaa kuin olenkaan. Feikkaan muun muassa olevani sporttinen ilman rugbyakin, vaikka tosiasia on, että tällä hetkellä kohotan kuntoani vain pysyäkseni edes jotenkuten hengissä treeneissä. Torstaina heittämälleni hölkkälenkillekin tuli lähdettyä ainoastaan rugby mielessä, muuten minua ei saisi mitenkään juoksemaan marraskuisessa tuhnukelissä.

Ja kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, kaikki uusi rugbysta oppimani on jotenkin hienoa ja mahtavaa. Lisäksi pienetkin kämmäykset nostattavat punaa poskille, "mä oon niiiiiin nolo!" Eilen esimerkiksi painelin kohtalaisen kovaa suoraan toista joukkuekaveria päin, en vaan jarruttanut tai väistänyt ajoissa puolustaessani palloa. Hihhii, eihän noin käyttäydy kuin ihastunut idiootti? (Peliin ihastunut, ei siihen runnomaani pelaajaan. Kaveria käy lähinnä sääliksi, toivottavasti hän säästyi pahemmilta mustelmilta.)

Ainakin tuli törmäilyni myötä todettua, etten näemmä turhaan pelkää kontaktia. En ole päässyt vielä yksiinkään harjoituksiin, joissa kontaktia saisi vähän ottaa, enkä taida päästäkään ennen joulua, mikä tietenkin harmittaa vietävästi. Mutta kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, lienee fiksua tutustua ihastukseensa ensin psyykkisellä tasolla ja edetä vasta sitten fyysisellä puolella.

Rukiinen kokeilee: Afrotanssi

Kuva: Tingatinga style sign by Equi_ @ Flickr

Koska tällä viikolla ei ollut kuin yhdet rugbyharjoitukset, päätin kehitellä viikolle muuta liikuntaa yliopistoliikunnan ohjatuilta tunneilta. Vielä eilen suunnitelmissa oli mennä lihaskuntotunnille, mutta koska surkeat hauikseni valittivat tuskaansa tänään aamullakin, päätin jättää rääkkäämisen sikseen ja kokeilla afrotuntia. Kannatti lähteä!

Aikaisemmat kokemukseni afrotanssista ovat muistaakseni yläasteajoilta, ja mieleen oli jäänyt ainoastaan se, että se on melkoista tamppaamista. Sitä se tosiaan olikin, rytmi imaisi mukaansa ja kannat tömisivät lattiaan. Ajoitin kokeiluni hyvään saumaan, sillä tänään tunnilla oli syksyn ensimmäistä kertaa liverumpali antamassa rytmiä. Ison djemberummun matala basso oli kerrassaan hurmaava – tosin hurmaannun matalista taajuksista, oli kyseessä sitten mikä soitin hyvänsä.

Alkuun hieman arastelin koreografista tuntia, mutta sain helposti kiinni jutun juonesta. Tunnilla opeteltiin kahta eri koreografiaa, ja askelsarjojen läpikäymiseen käytettiin yllättävän paljon aikaa. Alkutunnista mielessäni kävi hölmö pelon häivähdys siitä, saanko tunnilla edes kunnolla hikeä pintaan, mutta kun lopuksi käytiin molemmat  tanssit oikeassa tempossa läpi, sai oman kroppansa pistää ihan kunnolla likoon.

Täytyy tunnustaa, että alkutunnista hieman kaipasin viime kevään suosikkiani zumbaa, joka on on silkkaa tykitystä ja hikeä ensiaskeleesta loppuun asti, mutta lopputunnista olin niin djemben vietävissä, ettei zumbajumputus käynyt mielessäkään. Aurinko kajasti päätyseinän lasitiilien läpi ja tunnin jälkeen hymyilytti väkisinkin.

Tulipa samalla reissulla testattua myös L-rakennuksen naisten pukuhuoneen perältä löytyvä sauna. Mennessämme saunaan emme hoksanneet  pesuhuoneen ovenpielestä löytynyttä hallintapaneelia, joten sauna oli kohtuullisen vilpoisa sinne käydessämme. Onneksi samoihin aikoihin saunaan tulossa ollut (oletettavasti kokeneempi) käyttäjä oli hoksannut kääntää kiuasta hieman lämpimämmäksi, ja hyvin pian saunassa olikin oikein miellyttävät löylyt.

Kun afron ja löylyjen jälkeen kävin vielä Ilokivellä kiskaisemassa ison satsin spagettia ja jauhelihakastiketta napaani, oli olo niin rento, että olin lähellä nukahtaa ruokalan pöytään. Tallustelin kotiin, kaivauduin sohvannurkkaan Lemmen viemää -sarjan ääreen ja vaivuin neuloosiin. (Jossain vaiheessa kyllä vaivuin uneenkin.)

Oli siis aivan mahtava varaslähtö viikonloppuun! Opintojen osalta en saanut tehtyä sitä vähääkään, mitä tänään olisi ollut tarkoitus tehdä, mutta ei kannata itkeä kaatunutta maitoa, jos tilalle saa isomman lasillisen limpparia!

Letkukäsi-Edward

Hiljaisuudesta huolimatta olen hengissä, jei!

Viime viikolla hikiliikunnat jäivät väliin, mutta sen sijaan harjoitin maksan kestävyyskuntoa piipahtamalla Tallinnassa. Matkan takia missasin myös puolet rugbykurssista, ja harmikseni se puoli oli juuri se, jolla käsiteltiin pelin erikoistilanteita. Tutustuin niihin sen sijaan katsomalla tallinnalaisessa muka-irkkupubissa rugbya joltain urheilukanavalta, hien sijaan virtasi olut.

Eilen tuli sentään käytyä pallottelemassa joukkueen harjoituksissa. Meitä uusia oli paikalla paljon, joten en  onneksi tainnut olla ainut, jolla pallo oli hetkittäin hukassa niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Omalta osaltani sain huomata, että käsien, jalkojen ja pään yhtäaikainen toiminta aiheuttaa suuren ylikuormituksen, ja yleensä jokin osa-alue unohtuu. Monesti toimintahäiriöt pään alueella aiheuttavat ongelmia myös käsien ja jalkojen toimintaan.

Mutta se tästä syvällisestä kehon liikuttamisen analyysistä. Ihan syystä olen humanisti enkä liikuntatieteilijä.

Tähän väliin olin aikeissa kirjoittaa jotain humanistin hauiksesta ja siitä, miten se ei taida kasvaa kirjoja lukemalla. Syy heikolle haballeni ei kuitenkaan taida löytyä opinnoistani, vaan siitä, mitä en tee silloin kun en opiskele.

Eli suoraan sanottuna: en ole harjoittanut lihaskuntoani aikoihin. HeiaHeia kertoo, että yritin aloittaa kuntosaliharjoittelun 9.10., mutta yrityksen tasolle eli yhteen kertaanhan se taas jäi. Sen valossa ei ole mikään ihme, että hauikseni tuli eilisestä kipeäksi, vaikka varsinainen ja lyhyeksi jäänyt lihaskunto-osio keskittyi keskivartaloon. Aika surullinen suoritus se hauikseltani silti oli, se täytyy tunnustaa. Letkukäsi-Edward.

Huomenna aion korkata yliopistoliikunnan syyskauden! Tiedän, aloitukseni on hieman myöhässä, mutta parempi marraskuussa kuin ei milloinkaan...

Hippokisa-asennetta

Täytyy tunnustaa, että olen kyllä hieman höyrähtänyt. Olen käyttänyt koko päivän rugbyaiheisilla sivuilla surffailuun, olen lukenut ja katsonut videoita, ollut kaikesta pöljän innostunut. Ehkä osansa on eilisiltaisella rugbykurssilla, tai sitten vain pakoilen sitä tosiasiaa, että kandidaatintutkielmani tutkimussuunnitelman tulisi olla valmis maanantaiaamuna.

Eilen eli perjantai-iltana oli siis rugbykurssin toinen tapaamiskerta, ja olin edelleenkin hetkittäin ihan pihalla ja edelleen ihan yhtä liekeissä. Alussa hieman haettiin jalkatuntumaa palloon, mikä ei tosin ollut ihan meikäläisen juttu, sillä olen viime vuosina potkinut lähinnä ovia ja nurkkia (ja niitäkin aina vain vahingossa), mutta etenkin viimeisten minuuttien touchista olin ihan täpinöissäni. Onnistuin pari kertaa syöttämään pallon oikealla hetkellä oikealle pelaajalle, ja olin näistä kahdesta syötöstä ihan onnessani.

Jälkikäteen tulikin sitten palautus maanpinnalle: "En miä pysty, en miä kykene."

Vanha kunnon sarvipää peelsepuuppi pessimisti sisälläni nosti päätään ja alkoi lytätä innostustani vanhoilla tutuilla fraaseilla:

"Et ole koskaan ollut erityisen hyvä liikunnassa."

"Jos olet kentällä paras pelaaja, olet vastapuolen paras pelaaja."

"Ala-asteen joukkueesi tuli toiseksi koulujenvälisissä jalkapallokisoissa maalivahtikaudellasi vain siitä onnekkaasta sattumasta, että sinä olit finaalien aikaan kotona kuumeessa."

"Olet parempi kirjoittamaan. Suutari pysyköön lestissään. Rustaile vaan niitä runojasi."

Ja hetken minä olin ihan varma, ettei tästä tule mitään. Edellisessä merkinnässäni mainitsin minulta puuttuvan perinteisen pallopeliälyn, mutta haluan tässä ja nyt virallisesti vetää lausuntoni takaisin.

Sen sijaan aion puhua peelsepuuppipessimistin kumoon:

Se etten ole mikään luontainen lahjakkuus pallopeleissä, ei ole mikään ihme. Lahjakkuudet ovat harvassa.

Jos en toista kertaa jotain peliä pelatessani tiedä, kenelle kannattaa syöttää, se ei tarkoita sitä, etteikö minun olisi mahdollista oppia asiaa.

Rugby ei näillä nurkilla ole mikään esi-isiltä verenperintönä saatu lahja; kaikki muut ovat luultavasti olleet aloittaessaan ainakin joiltain osin ihan yhtä pihalla.

sekä viimeisimpänä ja merkittävimpänä:

Koululiikuntanumero ei kerro mitään siitä, missä olen nykypäivänä. Sitä paitsi muistelen niistä liikuntanumeroista aina vain yläasteen ensimmäisiä todistuksia, silloin numeroni oli järkkymätön seiska. Aloitettuani taekwondoharrastuksen kahdeksannella luokalla numero nousi välittömästi. Tuskin siksi, että olisin ollut merkittävästi parempi esimerkiksi telinevoimistelussa, vaan siksi, että itsetuntoni ja asenteeni koululiikuntaa kohtaan kohenivat. Voin olla hyvä vain, jos uskon itseeni.

Olen kieltämättä aina ollut vähän haahuilija ja taiteilija, ja jokin yhteiskunnassamme vaikuttava kummallinen kahtiajako taiteen ja urheilun välillä lienee vaikuttanut siihen, etten ole koskaan kuvitellutkaan voivani kuuluvani molempien piiriin. En tiedä, mistä olen tämän jaon itseenikin niin vahvasti imenyt, mutta jostain minulle on päässyt syntymään käsitys, etten ole liikunnallinen ihminen.

JA PASKAT! Minähän olen liikunnallinen ihminen, jos liikun. Sen omituisen mallisen pallon käsittelyn oppiminen on minulle ihan yhtä mahdollista kuin muillekin tavallisille ihmisille. Käsittääkseni minulla ei ole aivovauriota tai muutakaan rajoitetta, joka tekisi siitä jotenkin vaikeampaa tai mahdotonta. En ehkä ole lahjakas, mutta olen innokas.

Äitini jaksaa aina muistella, miten lapsena halusin osallistua Hippokisoissa kaikkiin lajeihin: pallonheittoon, juoksuun ja pituushyppyyn. En koskaan menestynyt lajeissa merkittävästi, mutta halusin osallistua silkasta osallistumisen ilosta. Nyt yritän kaivaa itsestäni sitä Hippokisa-asennetta.

Selitys hiljaisuudelle ja rugbykurssin aloitus

Viime aikoina ei ole ollut juurikaan kirjoiteltavaa. Positiivinen fiilis liikunnan ja syömisen suhteen on ollut täysin kateissa, enkä ole halunnut täyttää blogiani turhalla rutinalla, joten olen tietoisesti pitänyt hieman hiljaisuutta. Hetken jo harkitsin koko blogin piilottamista, mutta katsotaan, josko tämä tästä vielä ottaisi tulta alleen.

Aikaisemmin puhutuista sen verran, että vatsani ei ole vieläkään oireeton, mutta huomenissa kuulen verikokeiden tulokset. Melkein toivon, että kokeista löytyisi jotain, sillä olisi mahtavaa saada selitys oireilleni. Ja kuitenkin sitä tahtoisi vain olla terve.

Tulevaisuudessa yrityksistäni päästä urheilumaailmaan riittääkin toivottavasti hieman viime kuukausia enemmän kerrottavaa, eilen nimittäin alkoi kauan odottamani Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssi naisille. Kuten aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta kertovat, lajihistoriani rugbyn parissa on ollut lähinnä haaveilua. Olen kuitenkin ollut kiinnostunut pallon perässä rymyämisestä jo pidempään, joten tällä kertaa en anna aloituksen kompastua pikkujuttuihin!

Kuva: scrum by darkmatter @ Flickr

Kurssilaisia oli paikalla yllättävän paljon, kaikkiaan seitsemäntoista! Alkuun meille kerrottiin hieman rugbyn perusperiaatteista, ja sitten käytiinkin jo lämmittelemään pienissä ryhmissä sumppupalloa pelaamalla. Peli on eräänlaista pallohippaa pienellä pelialueella kahden joukkueen välillä: tarkoituksena on koskettaa vastapuolen pelaajaa pallolla. Pallo kädessä ei saa liikkua, ja jos vastapuolen pelaaja onnistuu koskettamaan sinua pallolla, joudut pelialueen ulkopuolelle tekemään vatsalihasliikkeen tai punnerruksen.

Harjoitus oli tuttu edelliseltä vuodelta, ja muistan vuosi sitten olleeni ahkerasti laidalla vääntämässä vatsoja. Tällä kertaa hoksasin katsoa hieman ympärilleni ja varoa vastapuolen pelaajia, mutta muuten olinkin sitten kohtuullisen pihalla. En hoksannut polttaa muita, vaan ainoastaan syötellä, joskin en aina sitäkään. Heikkouteni on, että minulta puuttuu perinteinen pallopeliäly: saadessani pelivälineen haltuuni jäädyn totaalisesti, enkä tiedä, mitä tehdä. Ei kovin toivottava ominaisuus ihmiselle, joka haluaisi joskus pelata ihan oikeassa joukkueessa.

Sumppupallon jälkeen hieman harjoiteltiin rugbypallon heittämistä, ja tuli siinä taas ihmeteltyä, miten kumman vaikeaa voi pallon heittäminen olla. Okei, rugbypallo ei kuulu niihin pelivehkeisiin, joita yleensä koulujen liikuntatunneilla heitellään, joten ehkä on ihan sallittua olla vähän pihalla tuollaisen puikelon kanssa.

Heti, kun olin jälleen päässyt vähän jyvälle siitä, miten päin sitä palloa kannattaisi pidellä, alettiin liikkumaan ja syöttelemään. Siinä vaiheessa homma katosi taas meikäläisen käsityskyvyltä ihan täysin. Samaan aikaan pitäisi liikkua eteenpäin ja syöttää sitä puikeloa taaksepäin, siinä on yksi pallo ja toinen suunta liikaa entiselle basistille. Olin ihan pihalla, ja samaan aikaan kuitenkin ihan liekeissä siitä, että olen kokeilemassa ja oppimassa pitkästä aikaa jotain uutta.

Lopuksi pelattiin vielä touchia eli kosketusrugbya. Tai siis yritettiin pelata, en osaa sanoa porukkamme suoriutumisesta sen enempää, sillä pallo oli minulta ainakin ihan hukassa. Silti olin ihan pöljän innostunut kaikesta, kaikki oli uutta ja vaikeaa. Välillä tekee aivan älyttömän hyvää haastaa aivojaan muullakin kuin opintojutuilla tai Älypään tetriksellä.

Jatkokertomus mahtavasta rugbytulevaisuudestani saanee jatkoa lähipäivinä, sillä huomenillalla on seuraava kurssikerta.

Maineensa veroinen maanantai

Jos eilisiltainen postaus olikin hehkutusta, niin nyt seuraa paluu normaaliin päiväjärjestykseen ja klassiseen maha-angstiin. Positiivista asennetta etsiville: olet väärässä osoitteessa. Mene pois!

Maanantai oli siis kerrankin kaiken pahan maineensa veroinen: nukuin yön todella huonosti nähden levottomia unia, ja aamulla herätessä olo oli kehno, maha mourusi taas täydellä teholla ja olo oli kipeä. Puntaroin fiilistäni tunnin verran ja katsoin paremmaksi jäädä kotiin.

Huonot yöunet ja vatsakipu saivat minut näyttämään kutakuinkin tältä:

Kuva: It's still raining by studio-d @Flickr

Kun vatsa ei rauhoittunut hyvästä aamupalasta, soitin iltapäivästä YTHS:lle kyselläkseni, eikö aikaisempia lääkäriaikoja ruoansulatuselimistölleni ole tarjolla (toissaviikolla varaamaani aikaan on vielä useampi viikko), ja sain kuulla kieltävän vastauksen. Jos tilanne pahenee äkillisesti, nopeampi reitti kulkee akuuttiajanvarauksen kautta, mutta siinä on ongelmana se, että aikaa pitäisi olla varaamassa tasan kahdeksalta aamulla, jolloin minä yleensä vielä vetelen sikeitä pahaa-aavistamattomana tulevan päivän mahatuskasta.

Hämmentävää tämänkertaisessa tuskassa on se, että olen pysynyt maidottomassa ruokavaliossani. Eilen tosin söin maissilastuja, jotka "saattavat sisältää maidon jäämiä", joten en tiedä, pitäisikö maidottomuutta tiukentaa entisestään niin, että nuo "saattaa sisältää" -tuotteetkin jäisivät kokonaan pois, vai onko aika luovuttaa ja todeta, että ongelmani eivät johdu maidosta.

Mielessäni kävi myös, voisiko olla, että vatsani reagoisi huonosti nukuttuun yöhön näin kovalla protestilla. Muutenkin viime aikoina elämässäni on riittänyt tapahtumaa ja stressiä, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka niilläkin olisi vaikutuksensa hyvinvointiini. Koko alkusyksyn ajan arjessani on tapahtunut paljon kivaa ja positiivista myllerrystä, ja vaikka olen kaikesta todella innoissani, voi olla, että positiivisenakin kokemani stressi ei ole mahakullalleni yhtä kiva juttu.

Yhtä kaikki, selvitystyöni siis jatkuu. Ei mitään uutta palleani alla.

P.S. Tämä blogi alkaa lipsua laihdutusmahablogista ruokaongelmamahablogiksi. Haitanneeko tuo? Sivupalkin kuvausta kyllä pitäisi tämän muutoksen myötä ainakin viilata...

Mättöviikonloppua seurannut palkinto

Eilen kaivoin pitkästä aika kamerani esiin. Sunnuntai-illan taivas oli erittäin kuvauksellinen, vaikka en sen kauneuden taltioinnissa pienellä putkella kotiparvekkeelta varsinaisesti onnistunutkaan:

© Rukiinen

Taivaan ohella koko eilinen päivä oli poikkeuksellisen letkeä: en suorittanut koko päivänä varsinaisesti mitään, vaan kuuntelin jazzia ja nautin viikonlopun suomasta rennosta olosta. Tuttavapariskunta oli luonamme käymässä viikonlopun, ja vaikka emme tehneet mitään repäisevän erikoista, irtauduin kouluhommista niin huolella, että perinteisesti sunnuntai-iltaisin iskevä opintostressi loisti poissaolollaan koko päivän.

Vieraat saapuivat perjantai-iltana yhdeksän kieppeillä, ja vaikka itse olinkin toiminnantäyteisestä viikosta aika väsyksissä, juttua ystävän kanssa riitti pitkälle yli puolenyön. Miehenpuolikkaamme touhusivat omiaan, ja me parisuhteidemme kauniimmat osapuolet turisimme tyttöjen juttuja painonhallinnasta, ihmissuhteista, vaatteista ja jälleen kerran painonhallinnasta. Tuttavallani on takana pitkä matka noin 100-kiloisesta tämänhetkiseksi noin 65-kiloiseksi, ja tavoitteeseensa on matkaa vielä muutaman kilon verran.

Siinä todellisen sinnikkyyden ja sisun ruumiillistuman kanssa jutellessani tuli pohdittua omaakin laihdutusta/painonhallintaa, ja hoksasin, että asenteeni itseäni kohtaan ovat viimeisen parin vuoden aikana muuttuneet paljon hyväksyvämmiksi. Viikonlopun suurin oivallus kiteytyi siihen, kun pohdin ääneen, miten haaveeni lukioaikaisiin mittoihin palaamisesta on hölmö ja epärealistinen; minähän olen ihan hyvä jo tällaisellaan, 60-61 kilon kieppeillä. Painonhallinta-ajatteluni ja tämän blogin startatessa painoa oli noin 62 kiloa, eli muutos on todellakin tapahtunut lähinnä henkisellä puolella. Ja se on sellainen kehityssuunta johon on syytä olla tyytyväinen: en halua fitnesskissaksi, vaan haluan olla niin tyytyväinen itseeni, että se pelkästään riittää tekemään minusta kauniin.

Perjantai-illan syvällisyyksien jälkeen heittäydyimme lauantaina jälleen pinnallisiksi ja lähdimme tyttöjen kesken vaatekaupoille. Siinä sivussa piipahdimme kyllä myös Arnold'sissa (sieltä saa myös maidottomia donitseja, mmmh!), ja kauppakeskuskierroksen päätteeksi poikaystävät lyöttäytyivät joukkoomme, ja suuntasimme Amarilloon syömään.

Olin henkisesti varautunut siihen, että maidoton ruokavalioni saattaisi aiheuttaa tarjoilijoille ja keittiöhenkilökunnalle päänvaivaa, joten yllätyin valtavasti, kun kuulin, että melkein mistä tahansa annoksesta saa yleensä muutettua maidottoman pääasiassa kastikkeita vaihtamalla. Olin kuvitellut homman menevän niin, että tarjoilija kertoo minulle muutaman maidottoman vaihtoehdon, joista sitten kiireessä valitsen kevyimmän. (Olen äärettömän hidas valitsemaan ruokia ravintolassa.) Kun sitten kuulin, että melkein kaikki käy, valitsin hätäpäissäni kanaburgerin, jossa maitoa oli vain dipissä. Jälkeenpäin hieman soimasin ja ruoskin itseäni hätääntymisestä; ehkä muutama minuutti lisää harkinta-aikaa ei olisi haitannut muuta pöytäseuruettamme. Tai olisin voinut edes pyytää ranskalaisten sijasta kasviksia. Mutta ei, söin sitten kiltisti hampurilaiseni ranskalaisineen ja olin syötyäni totaalisessa ähkyssä.

Lohduttauduin sillä, etten ollut seurueestamme ainut hieman yli oman sietokykynsä syönyt, joten henkinen morkkis ei päässyt kasvamaan valtaviin mittasuhteisiin. Sunnuntaina olo oli kuitenkin edelleenkin pöhöttynyt, joten hetkittäin jokin ääni pääni sisällä alkoi motkottaa siitä, oliko pakko tunkea samalle päivälle sekä Arnold's-vierailu että ruokailu Amarillossa.

Se ääni kuitenkin vaikeni aika äkkiä tänä aamuna, kun hyppäsin hetken mielijohteesta vaa'alle kaverini valiteltua viikonlopusta seuranneita turvotuksia. Sisäisesti kyllä kiljaisin, mutta en morkkiksesta, vaan yllätyksestä: 59,2 kiloa! SIIS MITÄ, MITEN?! Viimeksi taisin käydä vaa'alla vanhempieni luona pari viikkoa sitten, ja lukemat keikkuivat silloin siinä jo tutuksi ja turvalliseksi käyneessä 61 kilossa.

Kuva: dont afraid to lose your weight by SiroGraphy @Flickr

Painonpudotus donitseilla ja hampurilaismätöllä ei kuulosta normaalilta eikä mitenkään terveellisiin elämäntapoihin kannustavalta. Niinpä aloin välittömästi kehitellä aamun lukemille selityksiä:

"Vaakamme on hieman lottokone." Lukemat tuntuvat riippuvan siitä, seisooko vaa'an etu- vai takaosassa. Parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut nousemaan vaa'alle aina samaan kohtaan, ja jos en usko lukemia, kokeilen uudestaan hieman toisenlaisella jalkojen asettelulla. Tänään lukemat olivat poikkeuksellisen alhaiset, seisoin siinä puntarilla sitten miten päin tahansa.

"Mahani on jälleen ollut hieman yhteistyökyvytön." (Tästä on tulossa erillinen raporttinsa.) Epäilen siis, että aineenvaihduntani on nyt hiukkasen sekaisin, joten se voisi selittää parin kilon pudotuksen parissa viikossa. Ei kuulosta hirveän terveelliseltä.

"Enhän minä tiedä, paljonko painoin ennen viikonloppua." Tämä on ihan totta, voihan olla, että olin pienissä lukemissa jo perjantaina.

Olivat lukemat sitten totta tai ei, mittanauha todisti mahani olevan kapoisassa kunnossa navan päältä. Olen nyt siis melkein samoissa mitoissa kuin lukioikäisenä, enkä tiedä, miten tähän on päästy. En silti purnaa vastaan, tämä on ihan hyvä. Kunhan tässä ei käy niin kuin viisi vuotta sitten kävi: ensin kilot putosivat rytinällä, sitten tulivat ihan yhtä nopeasti takaisin ja toivat hieman kavereitakin mukanaan. Nyt olen päässyt eroon niistä kavereista, pysykööt poissa.

Ehkä osa lauantain mätöistä seurannutta turvotusta oli myös henkistä pöhöä; muut nimittäin jatkoivat illasta herkuttelua vielä juustosipseillä ja suklaarusinoilla sekä limpparilla/kaljalla. Minä en maidottoman ruokavalioni takia pystynyt napostelemaan muiden tavoin, ja juomaksikin nautin vain paljon vettä, muutaman hörpyn poikaystäväni oluesta ja pienen lasillisen portviiniä. Luultavasti sipsien poikkeuksellista runsaampi läsnäolo (kaksi pussia!) sai oloni tuntumaan siltä, niin kuin olisin itsekin vetänyt mättöä vielä ravintolan jälkeenkin, vaikka tosiasiassa ainoastaan katselin muiden syömistä.

Yhteenvetona: Viikonloppuni oli huippuhauska, ja sitä seurannut viikon aloitus punnituksella oli hämmentävä, mutta ilahduttava. Pitkästä aikaa voin hyvällä omallatunnolla liittää postaukseen "onnistuminen" -tägin!

Jälleen maitotytön mahasta

Ja niinhän siinä maidottoman kuurin kanssa kävi, että ensimmäisen puolentoista viikon aikana sorruin maitoon useamman kerran. Vaikka kuinka aloittaessani vakuuttelin olevani valmis luopumaan maitokaakaoista ja muista, houkutukset kasvoivat usein liian suuriksi. Kun sitten viime viikolla keskiviikkoaamuna olin edeltävän illan kaakaomukillisen jälkeen todella kipeänä, mittani tuli täyteen. Soitin YTHS:lle, varasin ajan lääkärille ja päätin vastustavani jatkossa kaakaon kutsua.

Epäilykseni eivät siis ole haihtuneet: syytän vatsakivuistani edelleen vahvasti maitoa. Ärsyttävintä tilanteessa on se, etten ole tuskieni aiheuttajasta kuitenkaan täysin varma. Voisiko se olla jotain muuta kuin maitoallergiaa? Lääkäriaikani on vasta viikkojen päästä (en ilmeisesti ollut riittävän kipeä), joten epävarmuus jatkuu.

Parin viikon maidottomuuden aikana olen saanut selittää laktoosittoman ja maidottoman ruokavalion eroja lukuisia kertoja. Jos jo pelkkä vähälaktoosisuuden ja laktoosittomuuden ero on joillekuille vaikea käsittää, niin herranjesta, mitä ongelmia voikaan olla maitosokerin ja maitoproteiinin erottamisessa! (Jos tämä ero ei ole sinullekaan selvä, niin kurkkaapa Kokatessa roiskuu -blogiin.) Olen myös joutunut lukuisia kertoja selvittämään, mikä on minun suhteeni näihin. Kyllä, minulla on kotikonstein vuonna 2008 todettu laktoosi-intoleranssi: tavallinen maito aiheutti vatsaoireita, laktoositon ei. Kyllä, nykyään vatsani on kipeä myös, vaikka olisin käyttänyt ainoastaan täysin laktoosittomia maitotuotteita.

Pahinta on se, että jatkuva ruoka-aineiden kysely ja tarjotuista ruoista ja juomista kieltäytyminen tuntuu epäkohteliaalta. Aikoinaan laktoosi-intoleranssin puhjettua en rohjennut aina olla kyselemässä ruokien laktoosittomuuden perään, vaikka vähälaktoosisia tai laktoosittomia ruokia tuntuu olevan aika hyvin tarjolla. Maidottoman ruoan perään kysellessäni taas joudun aiheuttamaan pettymyksiä, kun ruokien tarjoajat kertovat innoissaan tuotteiden olevan laktoosittomia, mutta sekään ei enää riitä minulle.

No, jos tässä on jotakin hyvää, niin eipä tarvitse ainakaan käydä massiivista henkistä kamppailua ennen-niin-vastustamattomien herkkujen (esim. maitosuklaan) edessä. Vaihtoehtoja kun on vain kaksi:

1) Syön herkun ja nautin vartin, kärsin koko illan.

2) En syö herkkua, kieltäytymisestä aiheutunut paha mieli kestää vartin.

Maitotyttö murehtii mahaansa

Milk by Hadleygrass is asparagus @ Flickr

Olen aina ollut maitoihminen. Kun sitten lukioikäisenä vatsani alkoi oireilla maidosta, se tuntui pieneltä maailmanlopulta. Ongelmat osoittautuivat laktoosi-intoleranssiksi, joten pienen ensijärkytyksen jälkeen siirryin vain laktoosittomiin maitotuotteisiin, ja elämä jatkui miltei entiseen malliin.

Viime aikoina vatsani on laktoosittomista tuotteista huolimatta ollut enemmän tai vähemmän jatkuvasti kipeä, ja hieman yli viikko sitten luulin sairastaneeni jonkinasteisen mahataudin. Vatsan mourutessa pian kolmatta viikkoa aloin kuitenkin epäilemään tautiteoriaani ja tarkkailemaan, millaisissa olosuhteissa ja yhteyksissä myllerrys alkaa. Eilen tuli oivallus: ruokailun jälkeen.

Oireiluaikana en ole radikaalisti muuttanut mitään syömisissäni, joten en keksinyt selkeää ruoka-ainesta, jota osoitella syyttävällä sormella. Pahimpiin päiviin on kuitenkin yleensä liittynyt maitotuotteiden runsas käyttö, joten päätin jättää maitotuotteet toviksi kokonaan pois ja katsoa, mitä mahani siihen sanoo. Kuuri kyllä särkee maidonystävän sydämen, mutta jos se parantaa vatsani, se on sen arvoista. Vatsani niin vaatiessa olen valmis luopumaan maitolasillisista, maitokaakaoista, maustamattomasta A+-jogurtista ja voisilmästä aamupuurossani.

Vähintään viikon (tavoitteena kaksi) kestävä kokeiluni starttasi tänään. En tiedä, mitä mieltä mahani on, mutta olen saanut jälleen kerran todeta kielletyn himottavan entistä enemmän: jogurttipurkki tuntuu suorastaan hyppäävän silmille joka kerta kun avaan jääkaapin, ja poikaystävän kaakaolasillinen näytti syntisen hyvältä. Yhtäkkiä tuntuu, että kaikessa houkuttelevassa on maitoa. Mieleni ei tee mitään missä ei olisi maitoa.

Huomenna luvassa on pitkä päivä yliopistolla, mutta illasta täytyy mennä lähimarkettiin tutkailemaan maidottomien "maitotuotteiden" tarjontaa. Soijajuomat jääkööt toistaiseksi kauppaan (myös se ihana kaakaojuoma), mutta soijajogurttia aion ainakin maistaa. Proteiinin saanti hieman huolettaa, joten ajattelin kirjailla syömisiäni kokeilun ajan Kiloklubiin, huomio energiapallon proteiinisiivussa.

Konkreettinen ryhdistäytyminen selän suhteen

Viikonloppuna selailin Alivaltiosihteerin Elämä edessä, niska takana -aforismikokoelmaa ja naureskelin muun muassa seuraavalle viisaudelle:

"Selkä on ihmisen tärkein elin, jonka arvon huomaa vasta kun sitä ei ole."

Ei naurata enää.

Kuten viime syksynä useampaankin otteeseen valittelin, selkäni on ollut aika huonossa kunnossa. Olen käynyt fysioterapeutilla, YTHS:n selkä kuntoon -kurssilla, olen käynyt coressa, mutta lopulta kaikki hyvät toimeni selän kunnon parantamiseksi ovat jääneet siinä vaiheessa, kun kivutkin ovat kadonneet. Ja sitten tulee taas joku jumi, ja sama rumba alusta.

Eilen kävin tunnin kävelyllä ulkoiluttamassa kipeää alaselkääni, ja siinä talsiessani marttyyrimaisesti mietin, mitä pahaa minä olen oikein tehnyt, kun selkäni on jälleen taas niin kipeä. Aika äkkiä kuitenkin hoksasin ajattelutavassani piilleen ongelman: kyse ei ole siitä, mitä pahaa minä olen tehnyt, vaan mitä hyvää minä olen jättänyt tekemättä.

Fysioterapian myötä opin tunnistamaan joitakin selkääni kohtaan tekemiäni syntejä, joista suurimmat ovat huonot työasennot, väärässä asennossa nukkuminen ja liian vähäinen liikunta ja lihaskuntoharjoittelu. Pysyviä muutoksia en kuitenkaan tehnyt kuin nukkumisasentoon, ja se on viimeinkin osoittautunut riittämättömäksi keinoksi selkäkipujen ehkäisyyn.

Niinpä eilen kipeän selän kanssa ympäri lähitienoita taapertaessani sisuunnuin, tämä tuskailu ei voi jatkua. Minulla on riittävästi tietoa selkäni hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta käytännön toimet ovat olleet vähäisiä, miltei olemattomia. Nyt siihen tulee muutos! Annan itselleni kaksi kuukautta aikaa hoitaa selkäasiani kuntoon. Jos kahden kuukauden aikana kivut eivät vähene (tai lisääntyvät), menen lääkäriin, sillä silloin kyse on jostakin vakavammasta kuin vain omasta välinpitämättömyydestäni rankaani kohtaan.

Mitä nyt siis aion tehdä? Lista konkreettisista toimenpiteistä:

1. Kävely, kävely, kävely. Kipeän alaselkäni kanssa minun ei kannata jäädä kotiin makaamaan, sillä lievään kipuun lepo ei tuo minkäänlaista helpotusta, päin vastoin. Niinpä olen päättänyt lähteä kävelylle aina, kun selässä alkaa tuntua kipua.
2. Fysioterapeutin laatimat liikkeet selälle täytyy ottaa jälleen viikottaiseen käyttöön. Kokemukseni perusteella voin kertoa, että kaksi kertaa puolessa vuodessa ei riitä, se saamani suositus kahdesta harjoituskerrasta viikossa lienee varsin perusteltu.
3. Työasentojen jatkuva tarkkailu alkaa nyt. Istuma-asentooni kiinnitin kyllä huomiota viime syksynä, mutta hyvä ergonomia jäi unohduksiin kipujen kadottua, eli aloin jälleen istumaan selkääni rikki. Vaikka tenttiin lukeminen sykkyrällä sohvannurkassa olisi huomattavasti miellyttävämpää kuin pöydän ääressä ryhdikkäänä istuen, sykkyröityminen johtaa pitkällä aikavälillä siihen, että selkänikin on taas ihan sykkyrällä. Eikä mitenkään söpösti tai kivasti sykkyrällä, vaan pirun kivuliaalla ja liikkumista vaikeuttavalla tavalla.

Koska olen kova pipertelemään taulukoita ja hallitsemaan projektejani paperilla, perustan itselleni selkävihon, johon merkitsen kipupäivät, kivun laadun ja selän hyvinvoinnin parantamiseksi tehdyt toimenpiteet. Lupaan raportoida kuulumisia jonkin verran tännekin, mutta täyttä selkäblogia en aio tästä tehdä, muuten pitäisi pistää  otsikko ja osoite vaihtoon.

Kaikki yllä kirjoittamani on asiaa, jonka olen kyllä tiennyt viime syksystä lähtien, mutta jonka siirtäminen käytäntöön on jäänyt puolitiehen. Enää ei jää, vannon käsi alaselälläni.

Tapaaminen ja tavoitteita

Viikot ovat taas vierähtäneet vauhdilla. Ensin tuhersin kesäopintojeni loppurutistuksen kanssa, sitten hieman sairastelin ja viime viikonloppu meni juhlahumussa kotipaikkakunnalla. Nyt olen kuitenkin takaisin arkielämäni kimpussa ja täynnä uutta intoa ja ajatuksia. Niitä ajatuksia kaadankin tähän päivitykseen roppakaupalla.

Kaiken ajatusvyöryn takana on yksi puhelu ja kolme varttia kestänyt tapaaminen.

Sain viime viikolla puhelun jyväskyläläiseltä liikuntakeskukselta, jonka avoimien ovien päivässä joku tuttuni oli vinkannut minua heille, ja tottahan toki olin valmis pistäytymään paikan päällä. Oikeastaan kuntosalijäsenyys ei ole ollut minulle kaikkein ajankohtaisin ajatus, sillä olen ollut tyytyväinen yliopistoliikunnan palveluihin (ja erityisesti hintoihin). Päätin kuitenkin käydä kuuntelemassa paikan esittelyn ja jäsenyyden markkinoinnin, sillä porkkanaksi käynnille luvattiin 2 viikon ilmaisia treenejä.

Esittelyn yhteydessä minulta kyseltiin kaikenlaista harrastuksistani, liikuntahistoriastani, nykykunnostani ja tavoitteista. Kolmesta ensimmäisenä mainitusta juttua riitti runsaastikin, mutta tavoitteiden kohdalla jäädyin. En ehkä ollut koskaan edes pahemmin miettinyt asiaa.

Mitä minä tältä liikuntaharrastukseltani haluan?

No, terveyttä ja painonhallintaa. Paino tuntuu olevan tällä hetkellä kohtuullisen hyvin hanskassa: vuodenvaihteen huippulukemista 65,5 kilosta lukemat ovat asettuneet noin 61 kilon tienoille. Jossain vaiheessa haaveilin 59 kg:sta, mutta lopulta totesin parin kilon tikistyksen olevan ihan turhaa, minä näytän ihan kivalta näinkin.

Painonhallintaa en kuitenkaan hoksannut ottaa puheeksi, vaan mutisin jotain ympäripyöreitä liikunnan monipuolisuuden lisäämisestä. (Mikä kyllä siis on ihan todella sellainen asia, johon haluaisin paneutua, sillä liian usein jämähdän lenkki-core-zumba -akselille.) Minua jututtanut markkinointi-ihminen halusi kuitenkin konkreettisempia esimerkkejä.

Onko minulla mitään mitattavaa tavoitetta?

Hömm, olin suunnitellut osallistuvani lokakuun alussa JYY-cooperiin, ja jotenkin siinä haastattelutilanteessa möläytin tavoitteekseni 2200 metriä. Hha! Jaksan kyllä hölkätä sen verran, mutta aikaa menee vähintäänkin 20 minuuttia. Lokakuun alkuun ei ole enää kuin kuukausi. Epärealistinen tavoite.

Kun sitten oikein kaivelemalla kaivelin liikkujaminääni, muistin että tavoitteenani olisi saada selkä kuntoon. Ongelmat niin ylä- kuin alaselänkin kanssa ovat jatkuneet nyt vuoden, enkä jaksaisi enää olla kipeä.

Tässä vaiheessa minulle tietenkin suositeltiin keskustelua selälleni sopivasta harjoitusohjelmasta personal trainerin kanssa siinä vaiheessa, kun olen liittynyt jäseneksi. Täytyy tunnustaa, että markkinointi upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin, ja hetken jo laskeskelin, olisiko minulla, köyhällä opiskelijalla sittenkin varaa jäsenyyteen. (Mainittakoon hintatason suhteuttamiseksi, että yliopistoliikunnan koko lukuvuoden liikuntatarra maksaa vähemmän kuin opiskelijan kuntosalijäsenyys kuukaudessa, ja ohjattuja tuntejakin on sen tarran hinnalla tarjolla paljon enemmän kuin kyseisellä kuntosalilla.) Saisihan siinä personal trainerin ja... Siihen se sitten jäikin. Tai no, solariumin käyttö kuuluisi myös hintaan, mutta kun minä en käytä solariumia.

Niinpä hylkäsin tarjouksen toistaiseksi, ja sanoin jääväni harkitsemaan asiaa. Jos töitä ja säännöllistä rahantuloa olisi, niin keskustelu olisi luultavasti ollut kovin toisenlainen, niin helppo nakki minä olisin sille markkinoijalle ollut. Liikuntakeskukselta lähdin kuitenkin pyöräilylenkille, ja ehdin siinä polkiessa jo miettiä, että ei herranjesta, kylläpä minuun on helppo vaikuttaa. Jäin miettimään personal traineria ja tavoitteellisempaa treenaamista, vaikka en keskustellessa osannut nimetäkään juuri selkeitä päämääriä harjoittelulleni.

Siinä polkiessa jotain kuitenkin kirkastui:

Ei minun tarvitse motivoida itseäni liikkumaan sillä, että maksaisin siitä kalliisti. Täytyy vain asettaa selkeämpiä tavoitteita, jotta liikunnasta tulisi mielekkäämpää. Tähän asti tavoitteenani on ollut jumppa ja lenkki silloin tällöin, mutta ehkä tarvitsisinkin jonkun päämäärän, jonka saavuttamiseen liikunta voisi olla väline. En tarkoita sitä, ettenkö haluaisi liikkua myös silkasta liikkumisen ilosta, mutta pelkkä "hyvää oloa" konkreettisempi tavoite olisi helpommin mitattavissa, ja siten myös voisin selkeästi sanoa, missä vaiheessa olen tavoitteideni saavuttamisessa.

Niinpä minulla on nyt tavoite: terve selkä.

Siitä kuitenkin lisää joku toinen päivä.

Jälleen kerran p*ska lenkki, mutta tulipahan tehtyä

Viikko on mennyt liikuntojen osalta vähän läskiksi:

Yksi lenkki, 4,4 km ja 40 minuuttia. Viikkotavoite olisi kaksi tai kolme lenkkiä ja muuta liikuntaa päälle niin, että kolme tuntia liikuntaa tulisi täyteen, mutta aina ei näköjään voi onnistua, ei edes joka kerta. Toki tässä on vielä tämä päivä ja huominen aikaa, mutta kolmea tuntia tuskin saan täyteen, pitkä kävelylenkki ei nimittäin houkuttele jostain syystä yhtään.

Kuten HeiaHeian fiilispalkista voi päätellä, viikon ainut lenkki meni sekin vähän plörinäksi. Lähdin poikkeuksellisesti matkaan yksin, ja ajattelin kokeilla kerrankin tasaisen hölkän sijaan vähän rivakampia vetoja, joiden väliin oli tarkoitus tasata sykettä kävellen. Ensimmäinen pätkä meni vielä ihan kivasti, mutta heti toisen alkupuolella kylkeen alkoi pistää. Pyrin hidastamaan tahtia, rauhoittumaan ja hengittelemään hyvin, mutta kipu ei hellittänyt. Pian sitten möngertelinkin eteenpäin kaksin kerroin taittuneena. Riittävästi hengiteltyäni ja pitkän pätkän käveltyäni sain lopulta hölkättyä lenkin loppuun, mutta mistään rivakoista vedoista ei enää ollut kyse, vaan normaaliakin hitaammasta hölköttelystä.

Fit-lehden kysymyspalstalla kyljen pistämisen syyksi ehdotetaan vääränlaista ruokailua ennen lenkkiä ja hengityslihasten riittämätöntä hapensaantia. Veikkaan huonoa hapensaantia syyksi, sillä söin mielestäni normaalisti hyvissä ajoin ennen lenkille lähtöä. Muutenkaan tuo juoksun aikainen hengittely ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani; toisinaan tuntuu, että hengästyn pelkästään juoksun ajattelemisestakin. Hölkätessä hengittäminen alkaa pikkuhiljaa olla luontevaa, mutta juostessa homma menee hyvin äkkiä puuskuttamiseksi.

Keinoja juoksuvauhdin nostamiseksi kaivataan. Jaksan nyt hölkätä rauhalliseen tahtiin miltei puoli tuntia, ja se on jo hyvä suoritus kaltaiselleni lössykälle, mutta toisenlaistakin kehitystä kaivattaisiin. Tavoitteena olisi juosta lokakuun alussa JYY-cooper, mutta miten selviän siitä hengissä, jos jo kahden minuutin juoksu ottaa niin käsittämättömän koville?

Löytyisikö keltään hyviä vinkkejä juoksu-urpolle nopeuden nostamiseen?

3 x 11 = 989 sanaa

Oli synkkä ja myrskyinen ilta... Suunnittelin lenkillelähtöä, mutta taitaa jäädä tuossa kelissä väliin. Opintoihini liittyvien artikkeleiden lukeminen ei myöskään tällä hetkellä houkuttele, joten koin pakottavaa tarvetta tulla päivittämään blogia, vaikka varsinaista asiaa minulla ei olekaan. Onneksi Ihanasti hukassa -blogin Viivi heitti lukijoilleen haasteen, johon ajattelin näin iltani ratoksi vastailla. Nyt mennään taas blogini varsinaisen aihepiirin ohi niin että humahtaa, mutta menköön. Ja pitkästi muuten humahtaakin, en nimittäin jaksa tiivistää.

Homma menee seuraavasti: kerron itsestäni 11 faktaa, vastaan Viivin esittämiin 11 kysymykseen ja heitän ilmoille 11 kysymystä seuraaville. Olen jälleen tylsä, enkä haasta ketään nimeltä, mutta kehotan kaikkia tähän postaukseen eksyneitä vastaamaan haasteeseen omissa blogeissaan, jos innostaa. Ilahtuisin, jos linkittäisit vastauspostauksesi kommentteihin!

11 faktaa

1. Olen kova häpeilemään.
Mitättömiltä vaikuttavat hölmöilyt ja mokat jäävät usein kaihertamaan, ja olen mestari kaivamaan itsestäni häpeän ja nolostumisen tunteita jopa seitsemän vuoden takaa.

2. Harkitsin aloittavani saksan opiskelun Lemmen viemää -telenovelasta innostuneena.
Paikoitellen korni ja koomisen ylilyövä Lemmen viemää on siis ollut suosikkisarjani nyt hieman päälle vuoden ajan. Laskeskelin, että 56 viikon aikana olen katsonut 280 jaksoa (yhden jokaista arkipäivää kohden arkipyhät mukaan lukien), eli olen siis kuunnellut saksan kieltä 280 tuntia. Kuinka loistavaa kieliharjoittelua se olisikaan! Lopulta kuitenkin totesin, että ehkä vain jatkan kymmenvuotista sotaani ranskan kanssa ja keskitän energiani siihen.

3. Inhoan pölyä ja roskaisuutta kodissani.
Sen sijaan ympäriinsä lojuvat vaate-, paperi- ja kirjapinot eivät haittaa minua laisinkaan.

4. En ole yhtään kenkä- tai laukkuihminen.
Menen molempien kanssa aika minimimäärällä, en ole kokeilunhaluinen enkä juuri käytä rahojani laukkuihin. Käytännön esimerkkinä käsilaukku: olen kantanut mukanani Marimekon Princess-veskaa viimeisimmät neljä ja puoli vuotta. Sen värit ovat jo aika haalistuneet, joten ostin heinäkuussa pienen pakon edessä uuden käsilaukun, mutta en haluaisi hylätä vanhaa veskaani kaapin perukoille. Ajatuskin kenkäostoksille lähtemisestä ärsyttää, vaikka oikeasti kipeästi tarvitsisinkin talveksi uudet saappaat.

5. Jos olisin eläin, olisin kissa.
Itse asiassa olen aika kissa ihan näin ihmisenäkin: tykkään syödä, nukkua ja olla siliteltävänä. Olen myös aika hyvä kehräämään!

6. Voisin syödä hunajaa suoraan purkista lusikkatolkulla.
Sellaista kovaa hunajaa. Juokseva hunaja on ihan tylsää.

7. Radio Suomen musiikkiohjelmat piristävät mieltäni aina silloin, kun ankeus meinaa yllättää.
Perinteisen sunnuntaiaamun klassikon Nousevan auringon talon rinnalle uudeksi suosikikseni on noussut Café Tropical. Jos Spotifystä tai levyhyllystä ei löydy mitään kiinnostavaa, Yle Areena pelastaa.

8. Minua on luultu absolutistiksi, kasvissyöjäksi ja vakaumukselliseksi uskovaiseksi.
Voin paljastaa, että mitään näistä en ole. Tai no, kasviksia syön toki (ehe-ehe), mutta en siis mitenkään vältä lihan syömistä. Liha ei vain ole minulle tärkein kriteeri ruokaa valitessani.

9. Olen kausi-innostuja.
Innostun aika-ajoin intohimoisesti esimerkiksi neulomisesta, japanilaisista ristikoista, rullaluistelusta ja monista muista asioista. Innostukseni on kuitenkin yleensä vain viikon-pari kestävää. Seurauksena on lukuisia keskeneräisiä neuleita, ristikoita ja muita projekteja.

10. En tällä hetkellä tiedä, mitä tekisin tukalleni.
Torstaina on aika kampaajalle, joten siihen mennessä täytyisi muodostaa jonkinlainen mielipide siitä, alanko kasvattaa kuontaloani jälleen pidemmäksi, vai leikkautanko kaiken ihan lyhyeksi. Leikkasin tukkani lyhyeksi ihan vain päästäkseni jälleen kasvattamaan tukkaa ilman hiusväriä, mutta nyt siilin helppohoitoisuus on saanut minut epäröimään tukan kasvatuksen kanssa.

11. Saatan toisinaan edelleenkin mainita olevani basisti.
Tosiasiassa en edes muista, milloin viimeksi olisin soittanut bassoa. Yläasteen ja lukion hyvä soittoharrastus on jäänyt aika lailla kokonaan, mutta basistin identiteetti vain pysyy.

Viivin kysymykset:

1. Mikä biisi laittaa väkisinkin liikkumaan?
Näitä on monia, mutta vastaan ensimmäisenä mieleen tulleen kipaleen: Mokoman Lujaa tekoa. Biisi ei itsessään ole sellainen, että se jotenkin erityisesti laittaisi kropan liikkeelle, mutta se on toiminut niin monen aggressionpurkulenkin soundtrackinä, että siitä on tullut juoksuttajakappale.

2. Salainen paheesi?
Poikaystävän kommentti: "No hö, mikä kysymys toi nyt on, eihän se oo salainen jos siitä kertoo julkisesti!" Ennen tätä postausta se olisi kyllä ehkä ollut hunajan syöminen pelkälteen, suoraan purkista. Kinuskikastike menee myös. Ja päälle jotain suolaista, esimerkiksi siivu keittokinkkua, nam!

3. Mitä odotat eniten syksyltä?
Hömm, tämä on vaikea. En ole oikeastaan syksyihminen. Tänä syksynä on kuitenkin jännyyttä luvassa, kun kandiseminaari alkaa! Joten opintojen "kunnollista" alkua, sitä odotan. Tätä meneillään olevaa kesäkurssia ei lasketa.

4. Paras tapa viettää vapaapäivä?
Kyllä se on ihan vain lorvailua, lukemista, hyvää ruokaa ja saunavuoro. Peruslauantai, siis.

5. Suklaa vai salmiakki?
Salmiakki, ehdottomasti! Pystyn kyllä elämään ilman suklaata, mutta salmiakista en luovu. Salmiakkisuklaa on tosin melkoista herkkua, mutta laktoosivammani rajoittaa siitä nauttimista – muutama pala kun ei koskaan riitä, vaan koko levy täytyy syödä kerralla (ja sitten on vatsa kipeä).

6. Jos pitäisi valita vain yksi ruoka, jota syödä kuukauden ajan, mikä se olisi?
Tällä hetkellä se olisi kermainen kanapasta sweet chili -kastikkeella. Teimme sitä perjantaina ruoaksi, ja poikaystävä söi tänään jääkaapista sen rippeet. Teki mieli tehdä uusi satsi heti perään, olisin voinut syödä sitä vielä paljon enemmänkin...

7. Mitä tekisit lottovoitolla?
Ostaisin asunnon Jyväskylän keskustasta, tekisin oloni mukavaksi. Loput varmaankin sijoittaisin, lähipiirillä kun ei ole velkojakaan, joita maksella pois.

8. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?
Kokki, graafikko, muusikko, valokuvaaja... Kesäkuun alun luokkakokouksessa entinen opettajamme jakoi ala-asteella kirjoittamiamme "Mitä toivon tulevaisuudelta" -lappuja. Ehdin jo hukkaamaan oman paperini, mutta ainakin nuo edellämainitut siitä löytyivät.

9. Miten juot kahvisi? Vai juotko ollenkaan?
Mustana. Maitoa ei missään nimessä, tilkka kermaa käy erityistapauksissa. Erikoiskahvien kanssa saatan käyttää ruokosokeria, jos sille päälle satun.

10. Mikä oli kesässä parasta?
Ehdottomasti vierailu isovanhempien mökillä. Ihan liian harvoin tulee käytyä, sillä matkaa on jonkin verran, ja normaalisti lomat ovat menneet töissä. Tänä kesänä pääsin kuitenkin vierailemaan Kainuussa rauhassa ja ilman kiirettä, ja jo nyt on valtava ikävä ukkia ja mummua sekä mökkielämän kiireettömyyttä ja yksinkertaisuutta.

11. Viimeisin lukemasi kirja?
Viimeisin kokonaan lukemani kirja taitaa olla Shakespearen Kesäyön unelma. Tällä hetkellä työn alla on Samuel Becketin Godota odottaessa (aka Huomenna hän tulee). Olen vihdoinkin päässyt sisälle näytelmien lukemiseen, ja yritän nyt kuroa kiinni valtavaa aukkoa sivistyksessäni näytelmäkirjallisuuden osalta.

Kysymykset eteenpäin

1. Jos joutuisit vaihtamaan alaa nykyisestäsi (/haaveilemastasi), mille alalle vaihtaisit?

2. Millainen on suhteesi luontoon?

3. Mikä on parasta naapureissasi?

4. Onko sinulla lyhyen aikavälin tavoitteita, ja jos on, niin millaisia?

5. Mikä on turhin taitosi?

6. Mille viimeksi nauroit?

7. Rakkain esineesi?

8. Oudoin tapasi?

9. Liikutko mieluiten autolla, polkupyörällä vai jalan?

10. Laulatko suihkussa? Jos, niin mikä on bravuurikappaleesi?

11. Onko sinulla kouluruokailun synnyttämiä inhokkiruokalajeja?

Pitkästä aikaa mahastakin

Kuva: Liar by Christi Nielsen @ Flickr

Blogin alkuajoista lähtien käynnissä ollut jaakobinpaini laihduttamisen ja hyväksynnän välillä jatkuu edelleen. Kai näissä kahdessa vuodessa olisi pitänyt jo todeta, etten minä todellakaan ole mikään laihduttaja, vaan tässä on kyse enemmän elämänhallinnasta ja liikunnasta kuin laihduttamisesta. En siis tietoisesti pyri tiputtamaan kiloja tai senttejä vyötäröltä, vaan yksinkertaisesti syömään ja liikkumaan paremmin ja saavuttamaan sen kautta hyvän olon. Silti taustalla pyörii jatkuva mittailu ja punnitseminen: olen palannut jälleen kolmen viikon välein tapahtuvaan navanympäryksen mittaamiseen ja vaa'alla käyntiin.

Vaikka kuinka yrittäisin jeesustella, että kelpaan itselleni tällaisena kuin olen, että mahani on jo ihana maha, totuus paljastuu itsellenikin paloittain pienissä hetkissä. Eilen oli taas punnituspäivä, "ihan vain tavan vuoksi, ei niillä tuloksilla ole väliä..." Navanympäryksen mitattuani kasvoilleni levisi kuitenkin innostunut virne ja taisinpa pienesti tuulettaakin, sillä lukemat näyttivät pitkästä aikaa 83,0 cm! (Yleensä lukemat pyörivät jossakin 85-86 cm:n hujakoilla.)

Hetken riemuitsin ja keekoilin peilin edessä, kunnes tein jälleen virheistä suurimman, sen, jota ei missään nimessä pitäisi tällaisessa tilanteessa itsensä ja peilikuvansa hyväksyvän nuoren naisen tehdä: vedin vatsaa vähän sisään. Tällainen se voisi olla.

Olisiko se maha ihanampi, olisiko sitä ihan vähän pienempää mahaa kantava Rukiinen itseensä tyytyväisempi? Epäilen vahvasti. Miksi tämä nykyinen Rukiinen kuitenkin vetää vatsaa sisäänpäin kokovartalopeilin edessä?

Row, row, row your boat...

Puolitoista viikkoa on hujahtanut ohi, enkä ole muistanut naputella tänne mitään. Kesäopintojeni loppurykäys on alkanut, joten tunnelma on jo syksyinen, ja illat ovat menneet lähinnä rauhoittuessa. Eilen illalla tuli kuitenkin tehtyä jotain HeiaHeia-merkinnän ja blogimaininnan arvoista: kirkkovenesoutu, matka noin 23 km, aika 3 tuntia.

Kuva: Christoph2602 @ Flickr

 

Kyseessä oli yliopistoliikunnan kirkkovenesoutureissu, jonne kaverini houkutteli minut mukaan. Olin kyllä katsellut kurssia kesäohjelmasta, mutta taloudellisesta tilanteestani johtuen ajattelin jättää reissun väliin ja "säästää" kymmenen euroa. Lopulta aika vähällä maanittelulla pyörsin päätökseni ja totesin, että voisi ne kymmenen euroa huonomminkin käyttää, joten ilmoittauduin kurssille ja maksoin kurssimaksun nopeasti, ettei kävisi myöhemmin harmittamaan.

Näin soutureissua seuraavana päivänä voin kertoa, että ei tosiaankaan harmita! Sää oli mitä mahtavin ja soutukin sujui, vaikka valtaosa soutuporukastamme (minä mukaanlukien) oli ensimmäistä kertaa kirkkoveneen airoissa. Ja mikäs sen parempaa, kuin Suomen kauniit sisävesistöt! Olen tainnut mainita rakkaudestani järviin aikaisemminkin, ja taisin puhua soutuparilleni siitä koko matkan. Nuuhkin järven tuoksua, kuuntelin veden loisketta airojen alla, ihastelin illaksi tyyntynyttä veden pintaa.

Vaikka ympärillä olikin puheensorinaa, airojen ja penkkien natinaa ja hetkittäistä airojen kolinaa (ei se rytmi kuitenkaan ihan kaiken aikaa lapasessa pysynyt), oli reissu kaiken kaikkiaan todella rauhoittava, suorastaan meditatiivinen. Vanha melontakutkutus nousi jälleen pintaan: parin yön kesäreissu kajakilla on ollut haaveenani varhaisnuoruudesta lähtien, mutta jostain syystä en ole koskaan kuitenkaan aktiivisesti hakeutunut melonnan pariin. Melontaharrastuksen startti tälle syksylle on ehkä hieman liian myöhäinen, mutta ensi keväänä voisin tarttua todellakin toimeen ja osallistua melontakurssille. Tämä on vakaa aikomus.

Sitten muuta:

Älä osta mitään (turhaa) -kuri on pitänyt melko hyvin, sillä soutureissusta saamani ilo ja inspiraatio oli todellakin yhden soutureissun arvoinen. Tänään sen sijaan olin lämmöstä sekaisin (+25 astetta!) ja ostin mehujään. En kuitenkaan ryhdy ruoskimaan itseäni, sillä ei 0,90 euron hintainen Twister kaada talouskuriani tai herkkujen vähentämiskuuria. Yleisesti ottaen siis hyvin menee! Olen tietoisesti vältellyt yliopiston kirjastoa ja sen kahvilaa, sillä kahvin ja salmiakkiauton houkutuksesta en ehkä edelleenkään selviäisi, mutta lähikaupassa käydessä karkkipussit eivät enää huuda minua luokseen, vähän kuiskivat vain.

Rukiinen kokeilee: syvävenyttely

Tänään oli siis ohjelmassa omien raajojen rajojen kokeilua yliopistoliikunnan syvävenyttelyn merkeissä. Melkein soimasin itseäni siitä, etten ollut aikaisemmin kokeillut venyttelytunteja, mutta toisaalta voin lohduttautua sillä, että venyttelen suhteellisen usein omatoimisesti kotona.

Tunti oli yllättävän kuumaa puuhaa, sillä huonosti ilmastoitu sali oli lämmennyt syvävenyttelyä edeltävien circuitin ja coren aikana todella nihkeäksi. Jos Pekka Pekkalan mukaan paidan kastuminen on urheilun kriteeri, niin tämän päivän venyttelystä ei ollut urheilu kaukana. Lämpö ei kuitenkaan ollut pahasta venytellessä: kaltaiseni vilukissakin tarkeni kerrankin hyvin ilman sukkia. Tunnin rauhallisuus yhdistettynä lämpöön toi koko kehoon niin ihanan raukeuden, että taisin kävellä kotiin kohtuuttoman leveä hymy naamallani. Onneksi kotimatkalle ei sattunut hirveän paljon vastaantulijoita. Tiedä mitä olisivat ajatelleet, luulleet vaikka hulluksi.

Kotiin tultuani keitin itselleni vihreää teetä isoon Satumetsä-mukiin ja uppouduin sohvalle Shakespearen Kesäyön unelman pauloihin. Avoimesta ikkunasta soi Harjun iltasoitto, sen jälkeen taisin nukahtaa toviksi. Herätessä oli yhä levollinen ja hyvä olo. Tällaisia leppoisia iltoja lisää, kiitos!

Viimeinen lomapäivä

Takana on nyt kuukausi ilman opintopisteiden suorittamista, eli käytännössä loma kesäopintojeni keskellä. Viimeinen lomapäivä hiipi vähän varkain: luulin elokuisen kesäkurssini alkavan vasta tiistaina, mutta onneksi avasin tänään iltapäivällä kalenterini todetakseni, että kurssi alkaakin jo huomenna. Suuret suunnitelmat viimeiselle lomapäivälle menivät siis uusiksi, mutta en antanut sen lannistaa. Tulipahan kerrankin vietettyä viimeinen lomapäivä ilman valtavia paineita arkeen siirtymisestä.

Loman loppuessa mielessä pyörii kuitenkin samat ikuisuuskysymykset, jota kaikki elämäntaparemontissaan lomalla aktivoituneet pohtivat: Miten projektille nyt käy? Miten uusi tahti pysyy yllä arjen keskellä? Jaksanko lähteä jumppaan istuttuani päivän tunkkaisissa luentosaleissa? Miten käy yöunille, riittääkö alle kahdeksan tuntia vai onko pudotus 11-tuntisista unista "normaaliin rytmiin" liian raskas?

Ehkä pohdinnoissani on kuitenkin hieman liikaa dramatiikkaa. Elokuun ajan suoritan nimittäin vain yhtä kurssia, neljä tuntia kerrallaan 2-3 päivänä viikossa. Jaksaako sen ohella jumpata ja lenkkeillä? HAAHHAHHAA! Parempi olis jaksaa, muuten en kehtaa enää katsoa peiliin. Jos en jaksa, lopetan tämän blogin julkaisemisen ja vaivun sohvan pohjalle muumioitumaan sipsipussin kanssa. (Tämä on lupaus.)

Sitten vielä ihan arkikuulumisia:

Tämä viikko on ollut liikunnoiltaan sopivan monipuolinen, HeiaHeiassa se näytti tältä:

Lenkkeilyt olivat siis perinteisiä parisuhdehölkkiä, perjantain merkintään olen eritellyt hölkän osuuden (olisko ollut 2,5 km ja 20 min). Venyttelyitä en ole tällä viikolla erikseen merkinnyt, mutta jokaisen suorituksen jälkeen olen venytellyt lyhyet palauttavat, ja miltei jokaisena aktiivipäivänä hieman pidemmät venyttelyt illasta.

En yleensä aseta viikolle etukäteen liikuntatavoitteita lukuunottamatta vakiolenkkejä poikaystävän kanssa, mutta ensi viikolle olen asettanut yhden selkeän tavoitteen: raahaan rautakankiruhoni yliopistoliikunnan huomiselle syvävenyttelytunnille. Vaikka olen kahden vuoden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti käynyt kokeilemassa yliopistoliikunnan jumppia, en ole kertaakaan käynyt venyttelemässä ohjatusti. Nyt jos koskaan on aika rikkoa jää ja käydä tutustumassa! Venyttelystä ja syvävenyttelystä valinnakseni päätyi jälkimmäinen yksinkertaisesti aikataulullisista syistä, perjantain venyttelytunti kun ei käy kalenteriini.

Toivottavasti tykästyn venyttelyyn niin, että siitä tulisi jokaviikkoinen tapa. Lihashuoltoa kun ei ole tullut harjoitettua mitenkään turhan paljoa.

Kehitystä ykköslajissani

Varsin epäliikunnallisen historiani ja siitä johtuvan huonon kuntoni takia olen kovin monissa lajeissa keskinkertainen. On kuitenkin olemassa urheilun muoto, jossa loistan ja kehityn jatkuvasti: penkkiurheilu. Etenkin näin olympialaisten aikaan suorituksia kertyy miltei huomaamatta runsaasti, ja arkisten askareiden ohella on helppo kokeilla myös uusia lajeja. Lontoon kisoista uusia kiinnostavia lajituttavuuksia on löytynyt lukuisia, purjenlautailu, painonnosto ja miesten kävely muutamia mainitakseni.

En kehtaa kerskailla olevani hyvä ja säännöllinen harrastaja lajissa kuin lajissa, vaan monia lajeja olen kokeillut yksinkertaisesti niiden viihteellisen arvon vuoksi. Eilinen miesten 20 kilometrin kävelyn finaali kiinnitti huomioni hidastuskuvien avulla (nauroin katketakseni), ja judon -73 kg miesten finaalin paras osuus oli kultaa voittaneen Venäjän Mansur Isaevin karvoitus.

Tänään olen kuitenkin ylittänyt itseni todella!

Katson nimittäin parhaillaan näkyvää miesten tenniksen finaalia. Siis minä. Tennistä. Eikä tässä ole edes mitään hauskaa, minkä takia tätä katsoisin. En edes ymmärrä tenniksestä mitään – tai en ottelun alkaessa ymmärtänyt. Aika nopeasti kuitenkin olen päässyt jyvälle murtopalloista, ja mitä pidemmälle ottelu etenee, sitä jännittävämmäksi tämä käy.

Sen verran tiesin ennen ottelun alkua, että tenniksen maailmanlistan ykköseltä Roger Federeriltä puuttuu vielä henkilökohtainen olympiakulta, mutta vastustajansa Andy Murray oli minulle täysin vieras mies. Ensimmäisen parin pisteen ajan pähkäilin, kumpaa kannattaisin, mutta nopeasti sympatiani kääntyi Murrayn puolelle. Kotiyleisön edessä pelaava 25-vuotias näytti (ainakin näin ensikertalaisen silmin) vakuuttavia otteita ottelun alusta alkaen, kun taas Federer näyttää paikoitellen hieman sähläävän hieman helpoissakin paikoissa. Tekisi mieleni spekuloida tähän jotakin paineista ja tavoitteista, mutta ehkä jätän urheilijoiden psyyken ja pelitilanteiden analyysin sellaisille, jotka oikeasti ymmärtävät lajista jotain.

Siispä hurraa, Murray!

Oho. 

Juuri ennen kuin ehdin painamaan julkaise-nappia, Andy meni ja niittasi voiton kolmannessa erässä.  Tuli kylmät väreet. 

Congrats, Mr. Murray!

Tämä oli elämäni ensimmäinen kokonaan katsomani tennisottelu. Ei lainkaan pöllömpi tapa aloittaa lajiin tutustuminen huipulta, olympiafinaalista. Hurjat fiilikset tenniksestäkin näköjään saa, ja minä kun olin pitänyt lajia mälsänä pallotteluna. Väärässä olin!

Tällaisia elämyksiä olen olympialaisilta hakenut. Uuden löytämistä, oppimista, ilahtumista. Statukseni penkkiurheilijana nousi taas hieman, joten tämä postaus ansaitsee ehdottomasti onnistuminen-tägin.

Älä osta mitään (turhaa) -päivät

Kuva: Tax Credits @ Flickr

Opiskelijana en mitenkään varsinaisesti kylve rahassa, ja tänä kesänä taloudellinen tilanteeni on ollut entistä tarkemman syynin alla kesätöiden puuttumisen vuoksi. Reissussa ote pääsi kuitenkin heltiämään, ja niinpä kuitteja kotona tarkasteltuani sain todeta karvaan tappioni: tiukka talouskurini oli pettänyt. Rahaa on vielä säästötilillä, mutta koska tarvitsen sitä rahaa tulevinakin kuukausina, päätöksiä ja muutoksia täytyy tehdä jo nyt. Joudun siis kiristämään lompakkoni nyörejä aika lailla.

Mutta mitä tekemistä nuukailulla on ihanan mahani kanssa?

Mahdollisia säästökohteita pohtiessani koin olevani aika ahtaalla, sillä en ole viimeiseen puoleen vuoteen elänyt mitenkään kovinkaan leveästi. Säästön tavoittelu hygieniatuotteista tai ruokakustannuksista leikkaamalla ei tule kyseeseen, sillä en käytä niihin muutenkaan kuin välttämättömimmän. Liittymänvaihto halvempaan on jo vireillä, ja Spotifyä käytän koko sen viiden euron edestä, eli siitäkään en ole valmis luopumaan.
Karkkeihin ja muihin herkkuihin sen sijaan olen tainnut hukuttaa euron jos toisenkin, siispä se on miltei ainut kohde, josta pystyn nipistämään...

Kuva: Bored-now @ Flickr

Tästä se alkaa. Tämä ei ole herkkulakko, tämä ei ole totaalisen kieltäytymisen ja siten kasvavan himon kuuri. Tämä on tiukasti taloudellinen ratkaisu: tavoitteena on viettää mahdollisimman monta päivää ostamatta mitään "turhaa", eli lähinnä karkkia, limpparia, kahvilakahveja ja leivoksia, alkoholia. Jos joku tarjoaa, niin totta hemmetissä saan herkutella samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta omia rahojani en siihen käytä.

Aikaisemmat karkki-/herkkulakkoyritykseni ovat menneet aina pieleen, sillä olen joko rehellisesti unohtanut olevani lakossa, tai sitten himo kiellettyyn on kasvanut kohtuuttoman suureksi ja katkaissut selkärankani. Olisivatko taloudelliset perusteet siis vahvemmat ja siten tehokkaammat? Ainakin toivon niin.

Tarkoituksena on siis saada lompakkoni lihomaan, ja jos minä siinä sivussa vältän turhia herkkukaloreita, niin se on enemmän kuin mahtavaa. Lupaan raportoida projektin etenemisestä. Tänään on muuten meneillään jo vaivihkaa alkaaneen projektin päivä numero 6!

Riippakivellä lähti lapasesta

Kuten eilen kirjoittelin, tämänpäiväiseen ohjelmaan kuului jälleen lenkki poikaystävän kanssa. Kiersimme perinteisen 4,4 kilometrin lenkin, josta hölkkäsimme yhtäjaksoisesti noin 2,5 kilometriä. Suoritus oli siis melko samankaltainen kuin ennen reissuani heittämämme lenkit – se vain oli erona, etten minä ollut samanlaisessa vireessä kuin ennen kahden viikon löysäilyä.

Hölkkäpätkän alku tuli startattua aika rivakasti, mutta askel kulki, joten annoin alkupätkän mennä ihan hyvällä vauhdilla. Alle kilometrin päästä tajuntaan kuitenkin hiipi se tosiasia, että jos todella aion hölkätä mahdollisimman pitkän pätkän, tahtia täytyy hidastaa reilusti. Siispä jarrut pohjaan ja himmailua. Poikaystävän kunto on tosiaankin kasvanut niin, että hän olisi jaksanut painella huomattavasti lujempaakin. Niinpä vauhtimme vähän väliä kiihtyi, kunnes lopulta teimme sopimuksen, että minä määrään tahdin, ja hän ei mene edelleni. Jatkuva kiihdyttelystä huomauttaminen ja nopeuden sahaaminen tuntui turhauttavalta. Jo lenkin puolivaiheilla ärsytys alkoi hiipiä: miksi minä en jaksa? Miksi päästin hyvän startin jälkeen homman lörvähtämään?

Lopulta ärsytys purkautui siten, että loppumatkasta kiihdytin ja juoksin yli omien rajojeni. Aurinkoisella kadulla ilman varjoa tempaistu loppuspurtti ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä, mutta päätin, etten minä ole enää se riippakivi, vaan revin itsestäni vielä vähän enemmän irti. Jatkoin, vaikka päässä alkoi tuntua oudolta ja jalat eivät olisi jaksaneet enää nousta.

Viimeiset 800 metriä kotiin olivat ehkä elämäni hitaimmat lenkkarit jalassa kävellyt metrit. Jalka ei olisi jaksanut nousta millään ja päässä heitti niin, että keskityin vain katsomaan katua pysyäkseni pystyssä. Kotona lenkin jälkeen makasin X-asennossa olohuoneen lattialla ja katsoin katon kuvioita, jotka näyttivät supistuvan ja pakenevan jatkuvasti. Totesin, ettei tässä ollut mitään järkeä. Homma lähti lapasesta kertaheitolla niin, että voin vain jälkikäteen onnitella itseäni siitä, etten pyörtynyt matkalla.

Nyt jälkikäteen en voi kuin todeta, että ehkä tarvitsin tätä herättelyä. Muistin taas, ettei makoilemalla kehity lenkkeilyssä, mutta että haluan makoilla silloin, kun minusta siltä tuntuu, en siksi, etten liikuntasuorituksen jälkeen pysty muuta tekemään. Tänään epäonnistuin kunnolla, mutta ehkä tästä opin taas jotain kohtuudesta ja maltista.

Hengissä heinäkuun jälkeenkin

Kyllä, olen hengissä. Olen hengissä järjen vieneestä heinänuhasta ja hyttysten lukuisista tappoyrityksistä huolimatta. Vietin heinäkuun loppupuoliskon reissussa rinkan kanssa: ensin puolitoista viikkoa Kainuussa sukuloimassa, jonka jälkeen muutama päivä Pohjois-Karjalassa ystävien luona, ja päälle vielä puoli viikkoa vanhempien luona. Kotiin Jyväskylään palasin tiistaina, sen jälkeiset pari päivää on mennyt ihan vain omaa kotia ja kultaa ihastellessa. Kovasti olen myös yrittänyt kuroa kiinni niitä lukuisia kierroksia, joita blogimaailma on pyörinyt akselinsa ympäri sillä välin, kun minä vietin lomaani ilman nettiä. Täytyy tunnustaa, että olen kyllä vielä aika pihalla ja pyörällä päästäni, mutta eiköhän se arki tästä taas lähde.

Ainakin liikuntojen osalta startti on ollut positiivinen: tiistaina käytiin poikaystävän kanssa lenkillä, eilen  käväisin jumpassa yliopistoliikunnan kesätauon loppumisen kunniaksi, ja tänään vuorossa oli "rauhallista palauttelua" sauvakävelylenkin merkeissä. Yksikään tämän viikon suorituksista ei ollut mitään liikunnan ja hyvän fiiliksen riemujuhlaa, sillä tiistain lenkki oli osaltani erittäin tahmea, eilinen jumppa salin huonon ilmastoinnin ja kostean sadesään vuoksi mahdottoman hikinen, ja sauvakävelylenkki taas oli ehkä vähän liian rivakka rennoksi palautteluksi. Kaikesta narinastani huolimattta vähän taputan itseäni olalle: mahtavaa, että olen saanut itseni jälleen liikkeelle parin viikon tauon jälkeen.

Reissuni ei ollut tarkoitus olla varsinainen löhöloma, mutta aika lailla rentoiluksi se lipsahti. Otin kyllä juoksukamppeet mukaan, mutta hölkällä ei tullut käytyä kuin kerran kahden viikon aikana: joko sää oli liian huono (sade ja ukkonen eivät houkuttele kirmaamaan vierailla hiekkateillä), tai sitten sää oli niin hyvä, että tuli tehtyä kaikkea muuta paitsi hölkättyä. Geokätköilyä sain sentään harrastettua: kaikki Kepsiin ennen reissuun lähtöä tallentamani kymmenen kätköä tuli etsittyä perheenjäsenten avustuksella.

Kesäkuisessa kätköilypostauksessa julistamastani löytöjen tuplaustavoitteesta puuttuu siis enää muutama kätkö. Ei olisi paha rasti, jos vaan saisin joku ilta lähdettyä lyhyelle kätkökierrokselle lähiympäristöön. Viime aikoina ulkoilun pääpaino on kuitenkin ollut hölkkäämisessä, eikä Kepsin ja muiden kätköilytarpeiden kanssa hölkkääminen ole innostanut. Tekemistä ja touhua ovat päivät pullollaan muutenkin.

Huomenna ja ylihuomenna on vielä luvassa viikottaiset hölkät poikaystävän hidasteena. Jätkä onnistui nimittäin kasvattamaan hölkkävauhtia aivan huikeasti minun poissaollessani, minun kuntoni taas ei ainakaan kohentunut tauon aikana. No, hyvä että edes toinen meistä kehittyy...

Huomio laihduttaja! Skandaaliuutisia!

Ryhdyttyäni tarkkailemaan syömisiäni ja painoani olen eksynyt entistä useammin iltapäivälehtien terveys-osioihin. Säilyneen lähdekritiikkini ansiosta nämä käynnit ovat useimmiten olleet tiedonhankinnan kannalta hukkareissuja, mutta etenkin laihdutusartikkeleiden viihteellinen arvo on monesti huomattavan korkea. Yleensä asioiden yläpuolelle asettuminen ja sieltä naureskeleminen ei mielestäni ole kypsän aikuisen hommaa, mutta nopeasti kyhättyjen terveysuutisten kohdalla sallin itselleni pienen poikkeuksen.

Näiden raflaavien pikku-uutisten tausta on yleensä seuraava: amerikkalainen tiedejulkaisu on päästänyt ilmoille uutisen, joka voi olla yllättävä roskaruokien, ylipainon ja ylensyönnin luvatussa maassa. Sama uutinen poimitaan miltei muokkaamattomana Suomeen, jopa sen sensaatiomaisuus on säilytetty. Loistavaksi esimerkiksi tällaisesta uutisesta käy tänään 15.7. ilmoille putkahtanut Ilta-Sanomien uutinen ”Laihduttaja, litkitkö kevytlimuja? Ei kannata!”. Tällä hetkellä uutinen on Iltasanomat.fi:n kahdeksanneksi luetuin – toivon, että taustalla on silkka uteliaisuus, ei jutun todellinen yllättävyys ja merkittävä uutisarvo.

Uutisen keskeisimmän sisällön lyhyesti tiivistäen: limsojen keinotekoiset makeutusaineet sotkevat aineenvaihduntaa ja näläntuntemuksia, mikä aiheuttaa monesti lightjuomia kittaaville laihduttajille ongelmia painonhallinnan kanssa. Uutinen ei kuitenkaan kerro, paljonko kevytlimsaa saa juoda, ennen kuin ongelmia todella ilmenee, mistä päästäänkin siihen, mikä skandaalinhakuisessa painonhallintakeskustelussa ja –uutisoinnissa loistaa poissaolollaan: kohtuus.

Ei lasillinen tai kaksi kevytlimonadia silloin tällöin ole suistanut ketään peruuttamattomasti raiteiltaan, ongelmiin päästään vasta säännöllisellä käytöllä.  Koskettaako siis yllämainitun kaltainen uutinen suomalaista laihduttajaa todella? Uskon, tai ainakin mitä hartaimmin toivon, ettei kosketa. Silti tällainen uutistyyppi on ja myös pysyy elinvoimaisena luultavasti vielä pitkään.

Kohtuus syömisessä ja juomisessa ei ole mediaseksikästä, joten iltapäivälehtien laihdutus- ja terveysuutisten virta jatkanee samalla sensaatiolinjallaan. Onneksi elämme jo heinäkuuta, joten kesän ”LISTASIMME KESÄJUOMIEN KALORIT” –uutisointi käy pian viilenemään samaan tahtiin järvivesien kanssa. Ehkä syksyllä juomatoiminnan siirryttyä takaisin terasseilta sisätiloihin yleisesti hyväksytyksi totuudeksi nousee taas karu fakta: ratkaisevaa ei ole niinkään se, valitseeko juomansa kalorilistan kärki- vai häntäpäästä, vaan se, montako juo ja kuinka usein.

Kiltin tytön krapula

Olotilani on tällä hetkellä samanlainen kuin luultavasti monella muulla sunnuntaiaamuisin: paleltaa ja hikoiluttaa, lihakset ovat kipeät, päätä särkee, vatsa on sekaisin, vituttaa, väsyttäisi, mutta unta ei enää tule... Kuulostaako krapulalta? No kyllä!

Olotilastani voisi toki vetää johtopäätöksiä eilisillan nautintoihin, mutta ei. Minä en juonut eilen illalla alkoholia.

Eilen muutama kaveri tuli kylään Tangomarkkinastudion varjolla. Siinä istuksittiin iltaa, syötiin karkkeja ja sipsejä, juotiin limpparia ja kahvia. Toiset nauttivat myös oluita ja siidereitä, minä olin jättänyt alkoholijuomat kauppaan. Vieraat lähtivät puoliltaöin, jonka jälkeen minä kukuin vielä useamman tunnin siivoillen keittiötä, kuunnellen Ylen yöradiota ja lukien kirjaa. Siinä ajassa uskon päässeeni pahimmista kofeiinihöyryistä, joten suuresti rakastamaani kahvia en rohkene olotilastani syyttää. Poikaystävä oli lähtenyt tangoa pakoon kaverinsa luo istumaan iltaa, hän palasi kotiin vasta nukahdettuani, ja pyöri ja tuhisi koko yön. Aamuseitsemän jälkeen en saanut enää kunnolla unta, joten puoli yhdeksältä luovutin ja nousin aamupalalle.

Ehkä tämänhetkinen olotilani johtuu siis huonosti nukutusta yöstä, ehkä eilisillan syömisillä on vaikutuksensa, mutta joka tapauksessa olen vähän vihainen maailmankaikkeutta kohtaan. Onhan tämä nyt kohtuuttoman epäreilua, että saan tällaiset olot, vaikka olen ollut ihan kiltisti koko edellisen illan! Vai onko se nyt sitten niin, että elämäntapojen muututtua pikku hiljaa terveellisempään suuntaan pienemmätkin irrottelut (sipsien syöminen, hurrrjaa!) aiheuttavat suuremmat seuraukset?

Fiksuilla valinnoilla tämäkin sunnuntaifiilis olisi ollut vältettävissä. Nyt on kuitenkin myöhäistä viisastella, joten otan käyttöön perinteiset krapulanhoitokeinot: vettä, vettä ja vettä, laadultaan hyvää ruokaa (ruisleipää, hedelmiä), lepoa avoimen ikkunan äärellä ja kenties rauhallista kävelylenkkiä, jos pahin tuska tästä helpottaa.

Ai niin, jos joku vahingossa eksyi blogiini todellisissa krapuloissa, niin pikainen helpotus krapulaan löytyy tämän linkin takaa. Ai eiks siinä ollukkaan linkkiä? Ai eikö krapulaan olekaan pikaista helpotusta? Yleensä tässä vaiheessa viisastellaan siitä, miten krapulan voi välttää sillä, että jättää alkoholit juomatta. Aina näköjään sekään ei kuitenkaan auta.