Selitys hiljaisuudelle ja rugbykurssin aloitus

Viime aikoina ei ole ollut juurikaan kirjoiteltavaa. Positiivinen fiilis liikunnan ja syömisen suhteen on ollut täysin kateissa, enkä ole halunnut täyttää blogiani turhalla rutinalla, joten olen tietoisesti pitänyt hieman hiljaisuutta. Hetken jo harkitsin koko blogin piilottamista, mutta katsotaan, josko tämä tästä vielä ottaisi tulta alleen.

Aikaisemmin puhutuista sen verran, että vatsani ei ole vieläkään oireeton, mutta huomenissa kuulen verikokeiden tulokset. Melkein toivon, että kokeista löytyisi jotain, sillä olisi mahtavaa saada selitys oireilleni. Ja kuitenkin sitä tahtoisi vain olla terve.

Tulevaisuudessa yrityksistäni päästä urheilumaailmaan riittääkin toivottavasti hieman viime kuukausia enemmän kerrottavaa, eilen nimittäin alkoi kauan odottamani Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssi naisille. Kuten aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta kertovat, lajihistoriani rugbyn parissa on ollut lähinnä haaveilua. Olen kuitenkin ollut kiinnostunut pallon perässä rymyämisestä jo pidempään, joten tällä kertaa en anna aloituksen kompastua pikkujuttuihin!

Kuva: scrum by darkmatter @ Flickr

Kurssilaisia oli paikalla yllättävän paljon, kaikkiaan seitsemäntoista! Alkuun meille kerrottiin hieman rugbyn perusperiaatteista, ja sitten käytiinkin jo lämmittelemään pienissä ryhmissä sumppupalloa pelaamalla. Peli on eräänlaista pallohippaa pienellä pelialueella kahden joukkueen välillä: tarkoituksena on koskettaa vastapuolen pelaajaa pallolla. Pallo kädessä ei saa liikkua, ja jos vastapuolen pelaaja onnistuu koskettamaan sinua pallolla, joudut pelialueen ulkopuolelle tekemään vatsalihasliikkeen tai punnerruksen.

Harjoitus oli tuttu edelliseltä vuodelta, ja muistan vuosi sitten olleeni ahkerasti laidalla vääntämässä vatsoja. Tällä kertaa hoksasin katsoa hieman ympärilleni ja varoa vastapuolen pelaajia, mutta muuten olinkin sitten kohtuullisen pihalla. En hoksannut polttaa muita, vaan ainoastaan syötellä, joskin en aina sitäkään. Heikkouteni on, että minulta puuttuu perinteinen pallopeliäly: saadessani pelivälineen haltuuni jäädyn totaalisesti, enkä tiedä, mitä tehdä. Ei kovin toivottava ominaisuus ihmiselle, joka haluaisi joskus pelata ihan oikeassa joukkueessa.

Sumppupallon jälkeen hieman harjoiteltiin rugbypallon heittämistä, ja tuli siinä taas ihmeteltyä, miten kumman vaikeaa voi pallon heittäminen olla. Okei, rugbypallo ei kuulu niihin pelivehkeisiin, joita yleensä koulujen liikuntatunneilla heitellään, joten ehkä on ihan sallittua olla vähän pihalla tuollaisen puikelon kanssa.

Heti, kun olin jälleen päässyt vähän jyvälle siitä, miten päin sitä palloa kannattaisi pidellä, alettiin liikkumaan ja syöttelemään. Siinä vaiheessa homma katosi taas meikäläisen käsityskyvyltä ihan täysin. Samaan aikaan pitäisi liikkua eteenpäin ja syöttää sitä puikeloa taaksepäin, siinä on yksi pallo ja toinen suunta liikaa entiselle basistille. Olin ihan pihalla, ja samaan aikaan kuitenkin ihan liekeissä siitä, että olen kokeilemassa ja oppimassa pitkästä aikaa jotain uutta.

Lopuksi pelattiin vielä touchia eli kosketusrugbya. Tai siis yritettiin pelata, en osaa sanoa porukkamme suoriutumisesta sen enempää, sillä pallo oli minulta ainakin ihan hukassa. Silti olin ihan pöljän innostunut kaikesta, kaikki oli uutta ja vaikeaa. Välillä tekee aivan älyttömän hyvää haastaa aivojaan muullakin kuin opintojutuilla tai Älypään tetriksellä.

Jatkokertomus mahtavasta rugbytulevaisuudestani saanee jatkoa lähipäivinä, sillä huomenillalla on seuraava kurssikerta.