Täytyy tunnustaa, että olen kyllä hieman höyrähtänyt. Olen käyttänyt koko päivän rugbyaiheisilla sivuilla surffailuun, olen lukenut ja katsonut videoita, ollut kaikesta pöljän innostunut. Ehkä osansa on eilisiltaisella rugbykurssilla, tai sitten vain pakoilen sitä tosiasiaa, että kandidaatintutkielmani tutkimussuunnitelman tulisi olla valmis maanantaiaamuna.
Eilen eli perjantai-iltana oli siis rugbykurssin toinen tapaamiskerta, ja olin edelleenkin hetkittäin ihan pihalla ja edelleen ihan yhtä liekeissä. Alussa hieman haettiin jalkatuntumaa palloon, mikä ei tosin ollut ihan meikäläisen juttu, sillä olen viime vuosina potkinut lähinnä ovia ja nurkkia (ja niitäkin aina vain vahingossa), mutta etenkin viimeisten minuuttien touchista olin ihan täpinöissäni. Onnistuin pari kertaa syöttämään pallon oikealla hetkellä oikealle pelaajalle, ja olin näistä kahdesta syötöstä ihan onnessani.
Jälkikäteen tulikin sitten palautus maanpinnalle: "En miä pysty, en miä kykene."
Vanha kunnon sarvipää peelsepuuppi pessimisti sisälläni nosti päätään ja alkoi lytätä innostustani vanhoilla tutuilla fraaseilla:
"Et ole koskaan ollut erityisen hyvä liikunnassa."
"Jos olet kentällä paras pelaaja, olet vastapuolen paras pelaaja."
"Ala-asteen joukkueesi tuli toiseksi koulujenvälisissä jalkapallokisoissa maalivahtikaudellasi vain siitä onnekkaasta sattumasta, että sinä olit finaalien aikaan kotona kuumeessa."
"Olet parempi kirjoittamaan. Suutari pysyköön lestissään. Rustaile vaan niitä runojasi."
Ja hetken minä olin ihan varma, ettei tästä tule mitään. Edellisessä merkinnässäni mainitsin minulta puuttuvan perinteisen pallopeliälyn, mutta haluan tässä ja nyt virallisesti vetää lausuntoni takaisin.
Sen sijaan aion puhua peelsepuuppipessimistin kumoon:
Se etten ole mikään luontainen lahjakkuus pallopeleissä, ei ole mikään ihme. Lahjakkuudet ovat harvassa.
Jos en toista kertaa jotain peliä pelatessani tiedä, kenelle kannattaa syöttää, se ei tarkoita sitä, etteikö minun olisi mahdollista oppia asiaa.
Rugby ei näillä nurkilla ole mikään esi-isiltä verenperintönä saatu lahja; kaikki muut ovat luultavasti olleet aloittaessaan ainakin joiltain osin ihan yhtä pihalla.
sekä viimeisimpänä ja merkittävimpänä:
Koululiikuntanumero ei kerro mitään siitä, missä olen nykypäivänä. Sitä paitsi muistelen niistä liikuntanumeroista aina vain yläasteen ensimmäisiä todistuksia, silloin numeroni oli järkkymätön seiska. Aloitettuani taekwondoharrastuksen kahdeksannella luokalla numero nousi välittömästi. Tuskin siksi, että olisin ollut merkittävästi parempi esimerkiksi telinevoimistelussa, vaan siksi, että itsetuntoni ja asenteeni koululiikuntaa kohtaan kohenivat. Voin olla hyvä vain, jos uskon itseeni.
Olen kieltämättä aina ollut vähän haahuilija ja taiteilija, ja jokin yhteiskunnassamme vaikuttava kummallinen kahtiajako taiteen ja urheilun välillä lienee vaikuttanut siihen, etten ole koskaan kuvitellutkaan voivani kuuluvani molempien piiriin. En tiedä, mistä olen tämän jaon itseenikin niin vahvasti imenyt, mutta jostain minulle on päässyt syntymään käsitys, etten ole liikunnallinen ihminen.
JA PASKAT! Minähän olen liikunnallinen ihminen, jos liikun. Sen omituisen mallisen pallon käsittelyn oppiminen on minulle ihan yhtä mahdollista kuin muillekin tavallisille ihmisille. Käsittääkseni minulla ei ole aivovauriota tai muutakaan rajoitetta, joka tekisi siitä jotenkin vaikeampaa tai mahdotonta. En ehkä ole lahjakas, mutta olen innokas.
Äitini jaksaa aina muistella, miten lapsena halusin osallistua Hippokisoissa kaikkiin lajeihin: pallonheittoon, juoksuun ja pituushyppyyn. En koskaan menestynyt lajeissa merkittävästi, mutta halusin osallistua silkasta osallistumisen ilosta. Nyt yritän kaivaa itsestäni sitä Hippokisa-asennetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti