Marraskuu on kuolon kuukausi, tätä olen toistellut miltei masentavaksi mantraksi asti. Vaikka yleensä pimeä vuodenaika ainoastaan imee mehut ja jättää takin tyhjäksi, tänä vuonna väsymykseni on ollut valikoivaa. Opinnot tahmaavat, syksyn deadlinet alkavat astella varpaille ja joulukin on tänäkin vuonna ihan liian aikaisessa... mutta liikunta on kivaa ja lihaksiin sattuu vain mahtavalla tavalla!
Olen siis vihdoinkin tutustumassa pitkäaikaiseen etäihastukseeni rugbyyn. Kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, myös minä yritän esittää ihastukselleni vähän parempaa kuin olenkaan. Feikkaan muun muassa olevani sporttinen ilman rugbyakin, vaikka tosiasia on, että tällä hetkellä kohotan kuntoani vain pysyäkseni edes jotenkuten hengissä treeneissä. Torstaina heittämälleni hölkkälenkillekin tuli lähdettyä ainoastaan rugby mielessä, muuten minua ei saisi mitenkään juoksemaan marraskuisessa tuhnukelissä.
Ja kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, kaikki uusi rugbysta oppimani on jotenkin hienoa ja mahtavaa. Lisäksi pienetkin kämmäykset nostattavat punaa poskille, "mä oon niiiiiin nolo!" Eilen esimerkiksi painelin kohtalaisen kovaa suoraan toista joukkuekaveria päin, en vaan jarruttanut tai väistänyt ajoissa puolustaessani palloa. Hihhii, eihän noin käyttäydy kuin ihastunut idiootti? (Peliin ihastunut, ei siihen runnomaani pelaajaan. Kaveria käy lähinnä sääliksi, toivottavasti hän säästyi pahemmilta mustelmilta.)
Ainakin tuli törmäilyni myötä todettua, etten näemmä turhaan pelkää kontaktia. En ole päässyt vielä yksiinkään harjoituksiin, joissa kontaktia saisi vähän ottaa, enkä taida päästäkään ennen joulua, mikä tietenkin harmittaa vietävästi. Mutta kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, lienee fiksua tutustua ihastukseensa ensin psyykkisellä tasolla ja edetä vasta sitten fyysisellä puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti