Kuten eilen kirjoittelin, tämänpäiväiseen ohjelmaan kuului jälleen lenkki poikaystävän kanssa. Kiersimme perinteisen 4,4 kilometrin lenkin, josta hölkkäsimme yhtäjaksoisesti noin 2,5 kilometriä. Suoritus oli siis melko samankaltainen kuin ennen reissuani heittämämme lenkit – se vain oli erona, etten minä ollut samanlaisessa vireessä kuin ennen kahden viikon löysäilyä.
Hölkkäpätkän alku tuli startattua aika rivakasti, mutta askel kulki, joten annoin alkupätkän mennä ihan hyvällä vauhdilla. Alle kilometrin päästä tajuntaan kuitenkin hiipi se tosiasia, että jos todella aion hölkätä mahdollisimman pitkän pätkän, tahtia täytyy hidastaa reilusti. Siispä jarrut pohjaan ja himmailua. Poikaystävän kunto on tosiaankin kasvanut niin, että hän olisi jaksanut painella huomattavasti lujempaakin. Niinpä vauhtimme vähän väliä kiihtyi, kunnes lopulta teimme sopimuksen, että minä määrään tahdin, ja hän ei mene edelleni. Jatkuva kiihdyttelystä huomauttaminen ja nopeuden sahaaminen tuntui turhauttavalta. Jo lenkin puolivaiheilla ärsytys alkoi hiipiä: miksi minä en jaksa? Miksi päästin hyvän startin jälkeen homman lörvähtämään?
Lopulta ärsytys purkautui siten, että loppumatkasta kiihdytin ja juoksin yli omien rajojeni. Aurinkoisella kadulla ilman varjoa tempaistu loppuspurtti ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä, mutta päätin, etten minä ole enää se riippakivi, vaan revin itsestäni vielä vähän enemmän irti. Jatkoin, vaikka päässä alkoi tuntua oudolta ja jalat eivät olisi jaksaneet enää nousta.
Viimeiset 800 metriä kotiin olivat ehkä elämäni hitaimmat lenkkarit jalassa kävellyt metrit. Jalka ei olisi jaksanut nousta millään ja päässä heitti niin, että keskityin vain katsomaan katua pysyäkseni pystyssä. Kotona lenkin jälkeen makasin X-asennossa olohuoneen lattialla ja katsoin katon kuvioita, jotka näyttivät supistuvan ja pakenevan jatkuvasti. Totesin, ettei tässä ollut mitään järkeä. Homma lähti lapasesta kertaheitolla niin, että voin vain jälkikäteen onnitella itseäni siitä, etten pyörtynyt matkalla.
Nyt jälkikäteen en voi kuin todeta, että ehkä tarvitsin tätä herättelyä. Muistin taas, ettei makoilemalla kehity lenkkeilyssä, mutta että haluan makoilla silloin, kun minusta siltä tuntuu, en siksi, etten liikuntasuorituksen jälkeen pysty muuta tekemään. Tänään epäonnistuin kunnolla, mutta ehkä tästä opin taas jotain kohtuudesta ja maltista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti