sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kehitystä ykköslajissani

Varsin epäliikunnallisen historiani ja siitä johtuvan huonon kuntoni takia olen kovin monissa lajeissa keskinkertainen. On kuitenkin olemassa urheilun muoto, jossa loistan ja kehityn jatkuvasti: penkkiurheilu. Etenkin näin olympialaisten aikaan suorituksia kertyy miltei huomaamatta runsaasti, ja arkisten askareiden ohella on helppo kokeilla myös uusia lajeja. Lontoon kisoista uusia kiinnostavia lajituttavuuksia on löytynyt lukuisia, purjenlautailu, painonnosto ja miesten kävely muutamia mainitakseni.
En kehtaa kerskailla olevani hyvä ja säännöllinen harrastaja lajissa kuin lajissa, vaan monia lajeja olen kokeillut yksinkertaisesti niiden viihteellisen arvon vuoksi. Eilinen miesten 20 kilometrin kävelyn finaali kiinnitti huomioni hidastuskuvien avulla (nauroin katketakseni), ja judon -73 kg miesten finaalin paras osuus oli kultaa voittaneen Venäjän Mansur Isaevin karvoitus.

Tänään olen kuitenkin ylittänyt itseni todella!
Katson nimittäin parhaillaan näkyvää miesten tenniksen finaalia. Siis minä. Tennistä. Eikä tässä ole edes mitään hauskaa, minkä takia tätä katsoisin. En edes ymmärrä tenniksestä mitään – tai en ottelun alkaessa ymmärtänyt. Aika nopeasti kuitenkin olen päässyt jyvälle murtopalloista, ja mitä pidemmälle ottelu etenee, sitä jännittävämmäksi tämä käy.
Sen verran tiesin ennen ottelun alkua, että tenniksen maailmanlistan ykköseltä Roger Federeriltä puuttuu vielä henkilökohtainen olympiakulta, mutta vastustajansa Andy Murray oli minulle täysin vieras mies. Ensimmäisen parin pisteen ajan pähkäilin, kumpaa kannattaisin, mutta nopeasti sympatiani kääntyi Murrayn puolelle. Kotiyleisön edessä pelaava 25-vuotias näytti (ainakin näin ensikertalaisen silmin) vakuuttavia otteita ottelun alusta alkaen, kun taas Federer näyttää paikoitellen hieman sähläävän hieman helpoissakin paikoissa. Tekisi mieleni spekuloida tähän jotakin paineista ja tavoitteista, mutta ehkä jätän urheilijoiden psyyken ja pelitilanteiden analyysin sellaisille, jotka oikeasti ymmärtävät lajista jotain.

Siispä hurraa, Murray!

Oho. 
Juuri ennen kuin ehdin painamaan julkaise-nappia, Andy meni ja niittasi voiton kolmannessa erässä.  Tuli kylmät väreet. 

Congrats, Mr. Murray!

Tämä oli elämäni ensimmäinen kokonaan katsomani tennisottelu. Ei lainkaan pöllömpi tapa aloittaa lajiin tutustuminen huipulta, olympiafinaalista. Hurjat fiilikset tenniksestäkin näköjään saa, ja minä kun olin pitänyt lajia mälsänä pallotteluna. Väärässä olin!

Tällaisia elämyksiä olen olympialaisilta hakenut. Uuden löytämistä, oppimista, ilahtumista. Statukseni penkkiurheilijana nousi taas hieman, joten tämä postaus ansaitsee ehdottomasti onnistuminen-tägin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti