Jälleen kerran p*ska lenkki, mutta tulipahan tehtyä

Viikko on mennyt liikuntojen osalta vähän läskiksi:

Yksi lenkki, 4,4 km ja 40 minuuttia. Viikkotavoite olisi kaksi tai kolme lenkkiä ja muuta liikuntaa päälle niin, että kolme tuntia liikuntaa tulisi täyteen, mutta aina ei näköjään voi onnistua, ei edes joka kerta. Toki tässä on vielä tämä päivä ja huominen aikaa, mutta kolmea tuntia tuskin saan täyteen, pitkä kävelylenkki ei nimittäin houkuttele jostain syystä yhtään.

Kuten HeiaHeian fiilispalkista voi päätellä, viikon ainut lenkki meni sekin vähän plörinäksi. Lähdin poikkeuksellisesti matkaan yksin, ja ajattelin kokeilla kerrankin tasaisen hölkän sijaan vähän rivakampia vetoja, joiden väliin oli tarkoitus tasata sykettä kävellen. Ensimmäinen pätkä meni vielä ihan kivasti, mutta heti toisen alkupuolella kylkeen alkoi pistää. Pyrin hidastamaan tahtia, rauhoittumaan ja hengittelemään hyvin, mutta kipu ei hellittänyt. Pian sitten möngertelinkin eteenpäin kaksin kerroin taittuneena. Riittävästi hengiteltyäni ja pitkän pätkän käveltyäni sain lopulta hölkättyä lenkin loppuun, mutta mistään rivakoista vedoista ei enää ollut kyse, vaan normaaliakin hitaammasta hölköttelystä.

Fit-lehden kysymyspalstalla kyljen pistämisen syyksi ehdotetaan vääränlaista ruokailua ennen lenkkiä ja hengityslihasten riittämätöntä hapensaantia. Veikkaan huonoa hapensaantia syyksi, sillä söin mielestäni normaalisti hyvissä ajoin ennen lenkille lähtöä. Muutenkaan tuo juoksun aikainen hengittely ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani; toisinaan tuntuu, että hengästyn pelkästään juoksun ajattelemisestakin. Hölkätessä hengittäminen alkaa pikkuhiljaa olla luontevaa, mutta juostessa homma menee hyvin äkkiä puuskuttamiseksi.

Keinoja juoksuvauhdin nostamiseksi kaivataan. Jaksan nyt hölkätä rauhalliseen tahtiin miltei puoli tuntia, ja se on jo hyvä suoritus kaltaiselleni lössykälle, mutta toisenlaistakin kehitystä kaivattaisiin. Tavoitteena olisi juosta lokakuun alussa JYY-cooper, mutta miten selviän siitä hengissä, jos jo kahden minuutin juoksu ottaa niin käsittämättömän koville?

Löytyisikö keltään hyviä vinkkejä juoksu-urpolle nopeuden nostamiseen?

3 x 11 = 989 sanaa

Oli synkkä ja myrskyinen ilta... Suunnittelin lenkillelähtöä, mutta taitaa jäädä tuossa kelissä väliin. Opintoihini liittyvien artikkeleiden lukeminen ei myöskään tällä hetkellä houkuttele, joten koin pakottavaa tarvetta tulla päivittämään blogia, vaikka varsinaista asiaa minulla ei olekaan. Onneksi Ihanasti hukassa -blogin Viivi heitti lukijoilleen haasteen, johon ajattelin näin iltani ratoksi vastailla. Nyt mennään taas blogini varsinaisen aihepiirin ohi niin että humahtaa, mutta menköön. Ja pitkästi muuten humahtaakin, en nimittäin jaksa tiivistää.

Homma menee seuraavasti: kerron itsestäni 11 faktaa, vastaan Viivin esittämiin 11 kysymykseen ja heitän ilmoille 11 kysymystä seuraaville. Olen jälleen tylsä, enkä haasta ketään nimeltä, mutta kehotan kaikkia tähän postaukseen eksyneitä vastaamaan haasteeseen omissa blogeissaan, jos innostaa. Ilahtuisin, jos linkittäisit vastauspostauksesi kommentteihin!

11 faktaa

1. Olen kova häpeilemään.
Mitättömiltä vaikuttavat hölmöilyt ja mokat jäävät usein kaihertamaan, ja olen mestari kaivamaan itsestäni häpeän ja nolostumisen tunteita jopa seitsemän vuoden takaa.

2. Harkitsin aloittavani saksan opiskelun Lemmen viemää -telenovelasta innostuneena.
Paikoitellen korni ja koomisen ylilyövä Lemmen viemää on siis ollut suosikkisarjani nyt hieman päälle vuoden ajan. Laskeskelin, että 56 viikon aikana olen katsonut 280 jaksoa (yhden jokaista arkipäivää kohden arkipyhät mukaan lukien), eli olen siis kuunnellut saksan kieltä 280 tuntia. Kuinka loistavaa kieliharjoittelua se olisikaan! Lopulta kuitenkin totesin, että ehkä vain jatkan kymmenvuotista sotaani ranskan kanssa ja keskitän energiani siihen.

3. Inhoan pölyä ja roskaisuutta kodissani.
Sen sijaan ympäriinsä lojuvat vaate-, paperi- ja kirjapinot eivät haittaa minua laisinkaan.

4. En ole yhtään kenkä- tai laukkuihminen.
Menen molempien kanssa aika minimimäärällä, en ole kokeilunhaluinen enkä juuri käytä rahojani laukkuihin. Käytännön esimerkkinä käsilaukku: olen kantanut mukanani Marimekon Princess-veskaa viimeisimmät neljä ja puoli vuotta. Sen värit ovat jo aika haalistuneet, joten ostin heinäkuussa pienen pakon edessä uuden käsilaukun, mutta en haluaisi hylätä vanhaa veskaani kaapin perukoille. Ajatuskin kenkäostoksille lähtemisestä ärsyttää, vaikka oikeasti kipeästi tarvitsisinkin talveksi uudet saappaat.

5. Jos olisin eläin, olisin kissa.
Itse asiassa olen aika kissa ihan näin ihmisenäkin: tykkään syödä, nukkua ja olla siliteltävänä. Olen myös aika hyvä kehräämään!

6. Voisin syödä hunajaa suoraan purkista lusikkatolkulla.
Sellaista kovaa hunajaa. Juokseva hunaja on ihan tylsää.

7. Radio Suomen musiikkiohjelmat piristävät mieltäni aina silloin, kun ankeus meinaa yllättää.
Perinteisen sunnuntaiaamun klassikon Nousevan auringon talon rinnalle uudeksi suosikikseni on noussut Café Tropical. Jos Spotifystä tai levyhyllystä ei löydy mitään kiinnostavaa, Yle Areena pelastaa.

8. Minua on luultu absolutistiksi, kasvissyöjäksi ja vakaumukselliseksi uskovaiseksi.
Voin paljastaa, että mitään näistä en ole. Tai no, kasviksia syön toki (ehe-ehe), mutta en siis mitenkään vältä lihan syömistä. Liha ei vain ole minulle tärkein kriteeri ruokaa valitessani.

9. Olen kausi-innostuja.
Innostun aika-ajoin intohimoisesti esimerkiksi neulomisesta, japanilaisista ristikoista, rullaluistelusta ja monista muista asioista. Innostukseni on kuitenkin yleensä vain viikon-pari kestävää. Seurauksena on lukuisia keskeneräisiä neuleita, ristikoita ja muita projekteja.

10. En tällä hetkellä tiedä, mitä tekisin tukalleni.
Torstaina on aika kampaajalle, joten siihen mennessä täytyisi muodostaa jonkinlainen mielipide siitä, alanko kasvattaa kuontaloani jälleen pidemmäksi, vai leikkautanko kaiken ihan lyhyeksi. Leikkasin tukkani lyhyeksi ihan vain päästäkseni jälleen kasvattamaan tukkaa ilman hiusväriä, mutta nyt siilin helppohoitoisuus on saanut minut epäröimään tukan kasvatuksen kanssa.

11. Saatan toisinaan edelleenkin mainita olevani basisti.
Tosiasiassa en edes muista, milloin viimeksi olisin soittanut bassoa. Yläasteen ja lukion hyvä soittoharrastus on jäänyt aika lailla kokonaan, mutta basistin identiteetti vain pysyy.

Viivin kysymykset:

1. Mikä biisi laittaa väkisinkin liikkumaan?
Näitä on monia, mutta vastaan ensimmäisenä mieleen tulleen kipaleen: Mokoman Lujaa tekoa. Biisi ei itsessään ole sellainen, että se jotenkin erityisesti laittaisi kropan liikkeelle, mutta se on toiminut niin monen aggressionpurkulenkin soundtrackinä, että siitä on tullut juoksuttajakappale.

2. Salainen paheesi?
Poikaystävän kommentti: "No hö, mikä kysymys toi nyt on, eihän se oo salainen jos siitä kertoo julkisesti!" Ennen tätä postausta se olisi kyllä ehkä ollut hunajan syöminen pelkälteen, suoraan purkista. Kinuskikastike menee myös. Ja päälle jotain suolaista, esimerkiksi siivu keittokinkkua, nam!

3. Mitä odotat eniten syksyltä?
Hömm, tämä on vaikea. En ole oikeastaan syksyihminen. Tänä syksynä on kuitenkin jännyyttä luvassa, kun kandiseminaari alkaa! Joten opintojen "kunnollista" alkua, sitä odotan. Tätä meneillään olevaa kesäkurssia ei lasketa.

4. Paras tapa viettää vapaapäivä?
Kyllä se on ihan vain lorvailua, lukemista, hyvää ruokaa ja saunavuoro. Peruslauantai, siis.

5. Suklaa vai salmiakki?
Salmiakki, ehdottomasti! Pystyn kyllä elämään ilman suklaata, mutta salmiakista en luovu. Salmiakkisuklaa on tosin melkoista herkkua, mutta laktoosivammani rajoittaa siitä nauttimista – muutama pala kun ei koskaan riitä, vaan koko levy täytyy syödä kerralla (ja sitten on vatsa kipeä).

6. Jos pitäisi valita vain yksi ruoka, jota syödä kuukauden ajan, mikä se olisi?
Tällä hetkellä se olisi kermainen kanapasta sweet chili -kastikkeella. Teimme sitä perjantaina ruoaksi, ja poikaystävä söi tänään jääkaapista sen rippeet. Teki mieli tehdä uusi satsi heti perään, olisin voinut syödä sitä vielä paljon enemmänkin...

7. Mitä tekisit lottovoitolla?
Ostaisin asunnon Jyväskylän keskustasta, tekisin oloni mukavaksi. Loput varmaankin sijoittaisin, lähipiirillä kun ei ole velkojakaan, joita maksella pois.

8. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?
Kokki, graafikko, muusikko, valokuvaaja... Kesäkuun alun luokkakokouksessa entinen opettajamme jakoi ala-asteella kirjoittamiamme "Mitä toivon tulevaisuudelta" -lappuja. Ehdin jo hukkaamaan oman paperini, mutta ainakin nuo edellämainitut siitä löytyivät.

9. Miten juot kahvisi? Vai juotko ollenkaan?
Mustana. Maitoa ei missään nimessä, tilkka kermaa käy erityistapauksissa. Erikoiskahvien kanssa saatan käyttää ruokosokeria, jos sille päälle satun.

10. Mikä oli kesässä parasta?
Ehdottomasti vierailu isovanhempien mökillä. Ihan liian harvoin tulee käytyä, sillä matkaa on jonkin verran, ja normaalisti lomat ovat menneet töissä. Tänä kesänä pääsin kuitenkin vierailemaan Kainuussa rauhassa ja ilman kiirettä, ja jo nyt on valtava ikävä ukkia ja mummua sekä mökkielämän kiireettömyyttä ja yksinkertaisuutta.

11. Viimeisin lukemasi kirja?
Viimeisin kokonaan lukemani kirja taitaa olla Shakespearen Kesäyön unelma. Tällä hetkellä työn alla on Samuel Becketin Godota odottaessa (aka Huomenna hän tulee). Olen vihdoinkin päässyt sisälle näytelmien lukemiseen, ja yritän nyt kuroa kiinni valtavaa aukkoa sivistyksessäni näytelmäkirjallisuuden osalta.

Kysymykset eteenpäin

1. Jos joutuisit vaihtamaan alaa nykyisestäsi (/haaveilemastasi), mille alalle vaihtaisit?

2. Millainen on suhteesi luontoon?

3. Mikä on parasta naapureissasi?

4. Onko sinulla lyhyen aikavälin tavoitteita, ja jos on, niin millaisia?

5. Mikä on turhin taitosi?

6. Mille viimeksi nauroit?

7. Rakkain esineesi?

8. Oudoin tapasi?

9. Liikutko mieluiten autolla, polkupyörällä vai jalan?

10. Laulatko suihkussa? Jos, niin mikä on bravuurikappaleesi?

11. Onko sinulla kouluruokailun synnyttämiä inhokkiruokalajeja?

Pitkästä aikaa mahastakin

Kuva: Liar by Christi Nielsen @ Flickr

Blogin alkuajoista lähtien käynnissä ollut jaakobinpaini laihduttamisen ja hyväksynnän välillä jatkuu edelleen. Kai näissä kahdessa vuodessa olisi pitänyt jo todeta, etten minä todellakaan ole mikään laihduttaja, vaan tässä on kyse enemmän elämänhallinnasta ja liikunnasta kuin laihduttamisesta. En siis tietoisesti pyri tiputtamaan kiloja tai senttejä vyötäröltä, vaan yksinkertaisesti syömään ja liikkumaan paremmin ja saavuttamaan sen kautta hyvän olon. Silti taustalla pyörii jatkuva mittailu ja punnitseminen: olen palannut jälleen kolmen viikon välein tapahtuvaan navanympäryksen mittaamiseen ja vaa'alla käyntiin.

Vaikka kuinka yrittäisin jeesustella, että kelpaan itselleni tällaisena kuin olen, että mahani on jo ihana maha, totuus paljastuu itsellenikin paloittain pienissä hetkissä. Eilen oli taas punnituspäivä, "ihan vain tavan vuoksi, ei niillä tuloksilla ole väliä..." Navanympäryksen mitattuani kasvoilleni levisi kuitenkin innostunut virne ja taisinpa pienesti tuulettaakin, sillä lukemat näyttivät pitkästä aikaa 83,0 cm! (Yleensä lukemat pyörivät jossakin 85-86 cm:n hujakoilla.)

Hetken riemuitsin ja keekoilin peilin edessä, kunnes tein jälleen virheistä suurimman, sen, jota ei missään nimessä pitäisi tällaisessa tilanteessa itsensä ja peilikuvansa hyväksyvän nuoren naisen tehdä: vedin vatsaa vähän sisään. Tällainen se voisi olla.

Olisiko se maha ihanampi, olisiko sitä ihan vähän pienempää mahaa kantava Rukiinen itseensä tyytyväisempi? Epäilen vahvasti. Miksi tämä nykyinen Rukiinen kuitenkin vetää vatsaa sisäänpäin kokovartalopeilin edessä?

Row, row, row your boat...

Puolitoista viikkoa on hujahtanut ohi, enkä ole muistanut naputella tänne mitään. Kesäopintojeni loppurykäys on alkanut, joten tunnelma on jo syksyinen, ja illat ovat menneet lähinnä rauhoittuessa. Eilen illalla tuli kuitenkin tehtyä jotain HeiaHeia-merkinnän ja blogimaininnan arvoista: kirkkovenesoutu, matka noin 23 km, aika 3 tuntia.

Kuva: Christoph2602 @ Flickr

 

Kyseessä oli yliopistoliikunnan kirkkovenesoutureissu, jonne kaverini houkutteli minut mukaan. Olin kyllä katsellut kurssia kesäohjelmasta, mutta taloudellisesta tilanteestani johtuen ajattelin jättää reissun väliin ja "säästää" kymmenen euroa. Lopulta aika vähällä maanittelulla pyörsin päätökseni ja totesin, että voisi ne kymmenen euroa huonomminkin käyttää, joten ilmoittauduin kurssille ja maksoin kurssimaksun nopeasti, ettei kävisi myöhemmin harmittamaan.

Näin soutureissua seuraavana päivänä voin kertoa, että ei tosiaankaan harmita! Sää oli mitä mahtavin ja soutukin sujui, vaikka valtaosa soutuporukastamme (minä mukaanlukien) oli ensimmäistä kertaa kirkkoveneen airoissa. Ja mikäs sen parempaa, kuin Suomen kauniit sisävesistöt! Olen tainnut mainita rakkaudestani järviin aikaisemminkin, ja taisin puhua soutuparilleni siitä koko matkan. Nuuhkin järven tuoksua, kuuntelin veden loisketta airojen alla, ihastelin illaksi tyyntynyttä veden pintaa.

Vaikka ympärillä olikin puheensorinaa, airojen ja penkkien natinaa ja hetkittäistä airojen kolinaa (ei se rytmi kuitenkaan ihan kaiken aikaa lapasessa pysynyt), oli reissu kaiken kaikkiaan todella rauhoittava, suorastaan meditatiivinen. Vanha melontakutkutus nousi jälleen pintaan: parin yön kesäreissu kajakilla on ollut haaveenani varhaisnuoruudesta lähtien, mutta jostain syystä en ole koskaan kuitenkaan aktiivisesti hakeutunut melonnan pariin. Melontaharrastuksen startti tälle syksylle on ehkä hieman liian myöhäinen, mutta ensi keväänä voisin tarttua todellakin toimeen ja osallistua melontakurssille. Tämä on vakaa aikomus.

Sitten muuta:

Älä osta mitään (turhaa) -kuri on pitänyt melko hyvin, sillä soutureissusta saamani ilo ja inspiraatio oli todellakin yhden soutureissun arvoinen. Tänään sen sijaan olin lämmöstä sekaisin (+25 astetta!) ja ostin mehujään. En kuitenkaan ryhdy ruoskimaan itseäni, sillä ei 0,90 euron hintainen Twister kaada talouskuriani tai herkkujen vähentämiskuuria. Yleisesti ottaen siis hyvin menee! Olen tietoisesti vältellyt yliopiston kirjastoa ja sen kahvilaa, sillä kahvin ja salmiakkiauton houkutuksesta en ehkä edelleenkään selviäisi, mutta lähikaupassa käydessä karkkipussit eivät enää huuda minua luokseen, vähän kuiskivat vain.

Rukiinen kokeilee: syvävenyttely

Tänään oli siis ohjelmassa omien raajojen rajojen kokeilua yliopistoliikunnan syvävenyttelyn merkeissä. Melkein soimasin itseäni siitä, etten ollut aikaisemmin kokeillut venyttelytunteja, mutta toisaalta voin lohduttautua sillä, että venyttelen suhteellisen usein omatoimisesti kotona.

Tunti oli yllättävän kuumaa puuhaa, sillä huonosti ilmastoitu sali oli lämmennyt syvävenyttelyä edeltävien circuitin ja coren aikana todella nihkeäksi. Jos Pekka Pekkalan mukaan paidan kastuminen on urheilun kriteeri, niin tämän päivän venyttelystä ei ollut urheilu kaukana. Lämpö ei kuitenkaan ollut pahasta venytellessä: kaltaiseni vilukissakin tarkeni kerrankin hyvin ilman sukkia. Tunnin rauhallisuus yhdistettynä lämpöön toi koko kehoon niin ihanan raukeuden, että taisin kävellä kotiin kohtuuttoman leveä hymy naamallani. Onneksi kotimatkalle ei sattunut hirveän paljon vastaantulijoita. Tiedä mitä olisivat ajatelleet, luulleet vaikka hulluksi.

Kotiin tultuani keitin itselleni vihreää teetä isoon Satumetsä-mukiin ja uppouduin sohvalle Shakespearen Kesäyön unelman pauloihin. Avoimesta ikkunasta soi Harjun iltasoitto, sen jälkeen taisin nukahtaa toviksi. Herätessä oli yhä levollinen ja hyvä olo. Tällaisia leppoisia iltoja lisää, kiitos!

Viimeinen lomapäivä

Takana on nyt kuukausi ilman opintopisteiden suorittamista, eli käytännössä loma kesäopintojeni keskellä. Viimeinen lomapäivä hiipi vähän varkain: luulin elokuisen kesäkurssini alkavan vasta tiistaina, mutta onneksi avasin tänään iltapäivällä kalenterini todetakseni, että kurssi alkaakin jo huomenna. Suuret suunnitelmat viimeiselle lomapäivälle menivät siis uusiksi, mutta en antanut sen lannistaa. Tulipahan kerrankin vietettyä viimeinen lomapäivä ilman valtavia paineita arkeen siirtymisestä.

Loman loppuessa mielessä pyörii kuitenkin samat ikuisuuskysymykset, jota kaikki elämäntaparemontissaan lomalla aktivoituneet pohtivat: Miten projektille nyt käy? Miten uusi tahti pysyy yllä arjen keskellä? Jaksanko lähteä jumppaan istuttuani päivän tunkkaisissa luentosaleissa? Miten käy yöunille, riittääkö alle kahdeksan tuntia vai onko pudotus 11-tuntisista unista "normaaliin rytmiin" liian raskas?

Ehkä pohdinnoissani on kuitenkin hieman liikaa dramatiikkaa. Elokuun ajan suoritan nimittäin vain yhtä kurssia, neljä tuntia kerrallaan 2-3 päivänä viikossa. Jaksaako sen ohella jumpata ja lenkkeillä? HAAHHAHHAA! Parempi olis jaksaa, muuten en kehtaa enää katsoa peiliin. Jos en jaksa, lopetan tämän blogin julkaisemisen ja vaivun sohvan pohjalle muumioitumaan sipsipussin kanssa. (Tämä on lupaus.)

Sitten vielä ihan arkikuulumisia:

Tämä viikko on ollut liikunnoiltaan sopivan monipuolinen, HeiaHeiassa se näytti tältä:

Lenkkeilyt olivat siis perinteisiä parisuhdehölkkiä, perjantain merkintään olen eritellyt hölkän osuuden (olisko ollut 2,5 km ja 20 min). Venyttelyitä en ole tällä viikolla erikseen merkinnyt, mutta jokaisen suorituksen jälkeen olen venytellyt lyhyet palauttavat, ja miltei jokaisena aktiivipäivänä hieman pidemmät venyttelyt illasta.

En yleensä aseta viikolle etukäteen liikuntatavoitteita lukuunottamatta vakiolenkkejä poikaystävän kanssa, mutta ensi viikolle olen asettanut yhden selkeän tavoitteen: raahaan rautakankiruhoni yliopistoliikunnan huomiselle syvävenyttelytunnille. Vaikka olen kahden vuoden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti käynyt kokeilemassa yliopistoliikunnan jumppia, en ole kertaakaan käynyt venyttelemässä ohjatusti. Nyt jos koskaan on aika rikkoa jää ja käydä tutustumassa! Venyttelystä ja syvävenyttelystä valinnakseni päätyi jälkimmäinen yksinkertaisesti aikataulullisista syistä, perjantain venyttelytunti kun ei käy kalenteriini.

Toivottavasti tykästyn venyttelyyn niin, että siitä tulisi jokaviikkoinen tapa. Lihashuoltoa kun ei ole tullut harjoitettua mitenkään turhan paljoa.

Kehitystä ykköslajissani

Varsin epäliikunnallisen historiani ja siitä johtuvan huonon kuntoni takia olen kovin monissa lajeissa keskinkertainen. On kuitenkin olemassa urheilun muoto, jossa loistan ja kehityn jatkuvasti: penkkiurheilu. Etenkin näin olympialaisten aikaan suorituksia kertyy miltei huomaamatta runsaasti, ja arkisten askareiden ohella on helppo kokeilla myös uusia lajeja. Lontoon kisoista uusia kiinnostavia lajituttavuuksia on löytynyt lukuisia, purjenlautailu, painonnosto ja miesten kävely muutamia mainitakseni.

En kehtaa kerskailla olevani hyvä ja säännöllinen harrastaja lajissa kuin lajissa, vaan monia lajeja olen kokeillut yksinkertaisesti niiden viihteellisen arvon vuoksi. Eilinen miesten 20 kilometrin kävelyn finaali kiinnitti huomioni hidastuskuvien avulla (nauroin katketakseni), ja judon -73 kg miesten finaalin paras osuus oli kultaa voittaneen Venäjän Mansur Isaevin karvoitus.

Tänään olen kuitenkin ylittänyt itseni todella!

Katson nimittäin parhaillaan näkyvää miesten tenniksen finaalia. Siis minä. Tennistä. Eikä tässä ole edes mitään hauskaa, minkä takia tätä katsoisin. En edes ymmärrä tenniksestä mitään – tai en ottelun alkaessa ymmärtänyt. Aika nopeasti kuitenkin olen päässyt jyvälle murtopalloista, ja mitä pidemmälle ottelu etenee, sitä jännittävämmäksi tämä käy.

Sen verran tiesin ennen ottelun alkua, että tenniksen maailmanlistan ykköseltä Roger Federeriltä puuttuu vielä henkilökohtainen olympiakulta, mutta vastustajansa Andy Murray oli minulle täysin vieras mies. Ensimmäisen parin pisteen ajan pähkäilin, kumpaa kannattaisin, mutta nopeasti sympatiani kääntyi Murrayn puolelle. Kotiyleisön edessä pelaava 25-vuotias näytti (ainakin näin ensikertalaisen silmin) vakuuttavia otteita ottelun alusta alkaen, kun taas Federer näyttää paikoitellen hieman sähläävän hieman helpoissakin paikoissa. Tekisi mieleni spekuloida tähän jotakin paineista ja tavoitteista, mutta ehkä jätän urheilijoiden psyyken ja pelitilanteiden analyysin sellaisille, jotka oikeasti ymmärtävät lajista jotain.

Siispä hurraa, Murray!

Oho. 

Juuri ennen kuin ehdin painamaan julkaise-nappia, Andy meni ja niittasi voiton kolmannessa erässä.  Tuli kylmät väreet. 

Congrats, Mr. Murray!

Tämä oli elämäni ensimmäinen kokonaan katsomani tennisottelu. Ei lainkaan pöllömpi tapa aloittaa lajiin tutustuminen huipulta, olympiafinaalista. Hurjat fiilikset tenniksestäkin näköjään saa, ja minä kun olin pitänyt lajia mälsänä pallotteluna. Väärässä olin!

Tällaisia elämyksiä olen olympialaisilta hakenut. Uuden löytämistä, oppimista, ilahtumista. Statukseni penkkiurheilijana nousi taas hieman, joten tämä postaus ansaitsee ehdottomasti onnistuminen-tägin.

Älä osta mitään (turhaa) -päivät

Kuva: Tax Credits @ Flickr

Opiskelijana en mitenkään varsinaisesti kylve rahassa, ja tänä kesänä taloudellinen tilanteeni on ollut entistä tarkemman syynin alla kesätöiden puuttumisen vuoksi. Reissussa ote pääsi kuitenkin heltiämään, ja niinpä kuitteja kotona tarkasteltuani sain todeta karvaan tappioni: tiukka talouskurini oli pettänyt. Rahaa on vielä säästötilillä, mutta koska tarvitsen sitä rahaa tulevinakin kuukausina, päätöksiä ja muutoksia täytyy tehdä jo nyt. Joudun siis kiristämään lompakkoni nyörejä aika lailla.

Mutta mitä tekemistä nuukailulla on ihanan mahani kanssa?

Mahdollisia säästökohteita pohtiessani koin olevani aika ahtaalla, sillä en ole viimeiseen puoleen vuoteen elänyt mitenkään kovinkaan leveästi. Säästön tavoittelu hygieniatuotteista tai ruokakustannuksista leikkaamalla ei tule kyseeseen, sillä en käytä niihin muutenkaan kuin välttämättömimmän. Liittymänvaihto halvempaan on jo vireillä, ja Spotifyä käytän koko sen viiden euron edestä, eli siitäkään en ole valmis luopumaan.
Karkkeihin ja muihin herkkuihin sen sijaan olen tainnut hukuttaa euron jos toisenkin, siispä se on miltei ainut kohde, josta pystyn nipistämään...

Kuva: Bored-now @ Flickr

Tästä se alkaa. Tämä ei ole herkkulakko, tämä ei ole totaalisen kieltäytymisen ja siten kasvavan himon kuuri. Tämä on tiukasti taloudellinen ratkaisu: tavoitteena on viettää mahdollisimman monta päivää ostamatta mitään "turhaa", eli lähinnä karkkia, limpparia, kahvilakahveja ja leivoksia, alkoholia. Jos joku tarjoaa, niin totta hemmetissä saan herkutella samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta omia rahojani en siihen käytä.

Aikaisemmat karkki-/herkkulakkoyritykseni ovat menneet aina pieleen, sillä olen joko rehellisesti unohtanut olevani lakossa, tai sitten himo kiellettyyn on kasvanut kohtuuttoman suureksi ja katkaissut selkärankani. Olisivatko taloudelliset perusteet siis vahvemmat ja siten tehokkaammat? Ainakin toivon niin.

Tarkoituksena on siis saada lompakkoni lihomaan, ja jos minä siinä sivussa vältän turhia herkkukaloreita, niin se on enemmän kuin mahtavaa. Lupaan raportoida projektin etenemisestä. Tänään on muuten meneillään jo vaivihkaa alkaaneen projektin päivä numero 6!

Riippakivellä lähti lapasesta

Kuten eilen kirjoittelin, tämänpäiväiseen ohjelmaan kuului jälleen lenkki poikaystävän kanssa. Kiersimme perinteisen 4,4 kilometrin lenkin, josta hölkkäsimme yhtäjaksoisesti noin 2,5 kilometriä. Suoritus oli siis melko samankaltainen kuin ennen reissuani heittämämme lenkit – se vain oli erona, etten minä ollut samanlaisessa vireessä kuin ennen kahden viikon löysäilyä.

Hölkkäpätkän alku tuli startattua aika rivakasti, mutta askel kulki, joten annoin alkupätkän mennä ihan hyvällä vauhdilla. Alle kilometrin päästä tajuntaan kuitenkin hiipi se tosiasia, että jos todella aion hölkätä mahdollisimman pitkän pätkän, tahtia täytyy hidastaa reilusti. Siispä jarrut pohjaan ja himmailua. Poikaystävän kunto on tosiaankin kasvanut niin, että hän olisi jaksanut painella huomattavasti lujempaakin. Niinpä vauhtimme vähän väliä kiihtyi, kunnes lopulta teimme sopimuksen, että minä määrään tahdin, ja hän ei mene edelleni. Jatkuva kiihdyttelystä huomauttaminen ja nopeuden sahaaminen tuntui turhauttavalta. Jo lenkin puolivaiheilla ärsytys alkoi hiipiä: miksi minä en jaksa? Miksi päästin hyvän startin jälkeen homman lörvähtämään?

Lopulta ärsytys purkautui siten, että loppumatkasta kiihdytin ja juoksin yli omien rajojeni. Aurinkoisella kadulla ilman varjoa tempaistu loppuspurtti ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä, mutta päätin, etten minä ole enää se riippakivi, vaan revin itsestäni vielä vähän enemmän irti. Jatkoin, vaikka päässä alkoi tuntua oudolta ja jalat eivät olisi jaksaneet enää nousta.

Viimeiset 800 metriä kotiin olivat ehkä elämäni hitaimmat lenkkarit jalassa kävellyt metrit. Jalka ei olisi jaksanut nousta millään ja päässä heitti niin, että keskityin vain katsomaan katua pysyäkseni pystyssä. Kotona lenkin jälkeen makasin X-asennossa olohuoneen lattialla ja katsoin katon kuvioita, jotka näyttivät supistuvan ja pakenevan jatkuvasti. Totesin, ettei tässä ollut mitään järkeä. Homma lähti lapasesta kertaheitolla niin, että voin vain jälkikäteen onnitella itseäni siitä, etten pyörtynyt matkalla.

Nyt jälkikäteen en voi kuin todeta, että ehkä tarvitsin tätä herättelyä. Muistin taas, ettei makoilemalla kehity lenkkeilyssä, mutta että haluan makoilla silloin, kun minusta siltä tuntuu, en siksi, etten liikuntasuorituksen jälkeen pysty muuta tekemään. Tänään epäonnistuin kunnolla, mutta ehkä tästä opin taas jotain kohtuudesta ja maltista.

Hengissä heinäkuun jälkeenkin

Kyllä, olen hengissä. Olen hengissä järjen vieneestä heinänuhasta ja hyttysten lukuisista tappoyrityksistä huolimatta. Vietin heinäkuun loppupuoliskon reissussa rinkan kanssa: ensin puolitoista viikkoa Kainuussa sukuloimassa, jonka jälkeen muutama päivä Pohjois-Karjalassa ystävien luona, ja päälle vielä puoli viikkoa vanhempien luona. Kotiin Jyväskylään palasin tiistaina, sen jälkeiset pari päivää on mennyt ihan vain omaa kotia ja kultaa ihastellessa. Kovasti olen myös yrittänyt kuroa kiinni niitä lukuisia kierroksia, joita blogimaailma on pyörinyt akselinsa ympäri sillä välin, kun minä vietin lomaani ilman nettiä. Täytyy tunnustaa, että olen kyllä vielä aika pihalla ja pyörällä päästäni, mutta eiköhän se arki tästä taas lähde.

Ainakin liikuntojen osalta startti on ollut positiivinen: tiistaina käytiin poikaystävän kanssa lenkillä, eilen  käväisin jumpassa yliopistoliikunnan kesätauon loppumisen kunniaksi, ja tänään vuorossa oli "rauhallista palauttelua" sauvakävelylenkin merkeissä. Yksikään tämän viikon suorituksista ei ollut mitään liikunnan ja hyvän fiiliksen riemujuhlaa, sillä tiistain lenkki oli osaltani erittäin tahmea, eilinen jumppa salin huonon ilmastoinnin ja kostean sadesään vuoksi mahdottoman hikinen, ja sauvakävelylenkki taas oli ehkä vähän liian rivakka rennoksi palautteluksi. Kaikesta narinastani huolimattta vähän taputan itseäni olalle: mahtavaa, että olen saanut itseni jälleen liikkeelle parin viikon tauon jälkeen.

Reissuni ei ollut tarkoitus olla varsinainen löhöloma, mutta aika lailla rentoiluksi se lipsahti. Otin kyllä juoksukamppeet mukaan, mutta hölkällä ei tullut käytyä kuin kerran kahden viikon aikana: joko sää oli liian huono (sade ja ukkonen eivät houkuttele kirmaamaan vierailla hiekkateillä), tai sitten sää oli niin hyvä, että tuli tehtyä kaikkea muuta paitsi hölkättyä. Geokätköilyä sain sentään harrastettua: kaikki Kepsiin ennen reissuun lähtöä tallentamani kymmenen kätköä tuli etsittyä perheenjäsenten avustuksella.

Kesäkuisessa kätköilypostauksessa julistamastani löytöjen tuplaustavoitteesta puuttuu siis enää muutama kätkö. Ei olisi paha rasti, jos vaan saisin joku ilta lähdettyä lyhyelle kätkökierrokselle lähiympäristöön. Viime aikoina ulkoilun pääpaino on kuitenkin ollut hölkkäämisessä, eikä Kepsin ja muiden kätköilytarpeiden kanssa hölkkääminen ole innostanut. Tekemistä ja touhua ovat päivät pullollaan muutenkin.

Huomenna ja ylihuomenna on vielä luvassa viikottaiset hölkät poikaystävän hidasteena. Jätkä onnistui nimittäin kasvattamaan hölkkävauhtia aivan huikeasti minun poissaollessani, minun kuntoni taas ei ainakaan kohentunut tauon aikana. No, hyvä että edes toinen meistä kehittyy...