Huomio laihduttaja! Skandaaliuutisia!

Ryhdyttyäni tarkkailemaan syömisiäni ja painoani olen eksynyt entistä useammin iltapäivälehtien terveys-osioihin. Säilyneen lähdekritiikkini ansiosta nämä käynnit ovat useimmiten olleet tiedonhankinnan kannalta hukkareissuja, mutta etenkin laihdutusartikkeleiden viihteellinen arvo on monesti huomattavan korkea. Yleensä asioiden yläpuolelle asettuminen ja sieltä naureskeleminen ei mielestäni ole kypsän aikuisen hommaa, mutta nopeasti kyhättyjen terveysuutisten kohdalla sallin itselleni pienen poikkeuksen.

Näiden raflaavien pikku-uutisten tausta on yleensä seuraava: amerikkalainen tiedejulkaisu on päästänyt ilmoille uutisen, joka voi olla yllättävä roskaruokien, ylipainon ja ylensyönnin luvatussa maassa. Sama uutinen poimitaan miltei muokkaamattomana Suomeen, jopa sen sensaatiomaisuus on säilytetty. Loistavaksi esimerkiksi tällaisesta uutisesta käy tänään 15.7. ilmoille putkahtanut Ilta-Sanomien uutinen ”Laihduttaja, litkitkö kevytlimuja? Ei kannata!”. Tällä hetkellä uutinen on Iltasanomat.fi:n kahdeksanneksi luetuin – toivon, että taustalla on silkka uteliaisuus, ei jutun todellinen yllättävyys ja merkittävä uutisarvo.

Uutisen keskeisimmän sisällön lyhyesti tiivistäen: limsojen keinotekoiset makeutusaineet sotkevat aineenvaihduntaa ja näläntuntemuksia, mikä aiheuttaa monesti lightjuomia kittaaville laihduttajille ongelmia painonhallinnan kanssa. Uutinen ei kuitenkaan kerro, paljonko kevytlimsaa saa juoda, ennen kuin ongelmia todella ilmenee, mistä päästäänkin siihen, mikä skandaalinhakuisessa painonhallintakeskustelussa ja –uutisoinnissa loistaa poissaolollaan: kohtuus.

Ei lasillinen tai kaksi kevytlimonadia silloin tällöin ole suistanut ketään peruuttamattomasti raiteiltaan, ongelmiin päästään vasta säännöllisellä käytöllä.  Koskettaako siis yllämainitun kaltainen uutinen suomalaista laihduttajaa todella? Uskon, tai ainakin mitä hartaimmin toivon, ettei kosketa. Silti tällainen uutistyyppi on ja myös pysyy elinvoimaisena luultavasti vielä pitkään.

Kohtuus syömisessä ja juomisessa ei ole mediaseksikästä, joten iltapäivälehtien laihdutus- ja terveysuutisten virta jatkanee samalla sensaatiolinjallaan. Onneksi elämme jo heinäkuuta, joten kesän ”LISTASIMME KESÄJUOMIEN KALORIT” –uutisointi käy pian viilenemään samaan tahtiin järvivesien kanssa. Ehkä syksyllä juomatoiminnan siirryttyä takaisin terasseilta sisätiloihin yleisesti hyväksytyksi totuudeksi nousee taas karu fakta: ratkaisevaa ei ole niinkään se, valitseeko juomansa kalorilistan kärki- vai häntäpäästä, vaan se, montako juo ja kuinka usein.

Kiltin tytön krapula

Olotilani on tällä hetkellä samanlainen kuin luultavasti monella muulla sunnuntaiaamuisin: paleltaa ja hikoiluttaa, lihakset ovat kipeät, päätä särkee, vatsa on sekaisin, vituttaa, väsyttäisi, mutta unta ei enää tule... Kuulostaako krapulalta? No kyllä!

Olotilastani voisi toki vetää johtopäätöksiä eilisillan nautintoihin, mutta ei. Minä en juonut eilen illalla alkoholia.

Eilen muutama kaveri tuli kylään Tangomarkkinastudion varjolla. Siinä istuksittiin iltaa, syötiin karkkeja ja sipsejä, juotiin limpparia ja kahvia. Toiset nauttivat myös oluita ja siidereitä, minä olin jättänyt alkoholijuomat kauppaan. Vieraat lähtivät puoliltaöin, jonka jälkeen minä kukuin vielä useamman tunnin siivoillen keittiötä, kuunnellen Ylen yöradiota ja lukien kirjaa. Siinä ajassa uskon päässeeni pahimmista kofeiinihöyryistä, joten suuresti rakastamaani kahvia en rohkene olotilastani syyttää. Poikaystävä oli lähtenyt tangoa pakoon kaverinsa luo istumaan iltaa, hän palasi kotiin vasta nukahdettuani, ja pyöri ja tuhisi koko yön. Aamuseitsemän jälkeen en saanut enää kunnolla unta, joten puoli yhdeksältä luovutin ja nousin aamupalalle.

Ehkä tämänhetkinen olotilani johtuu siis huonosti nukutusta yöstä, ehkä eilisillan syömisillä on vaikutuksensa, mutta joka tapauksessa olen vähän vihainen maailmankaikkeutta kohtaan. Onhan tämä nyt kohtuuttoman epäreilua, että saan tällaiset olot, vaikka olen ollut ihan kiltisti koko edellisen illan! Vai onko se nyt sitten niin, että elämäntapojen muututtua pikku hiljaa terveellisempään suuntaan pienemmätkin irrottelut (sipsien syöminen, hurrrjaa!) aiheuttavat suuremmat seuraukset?

Fiksuilla valinnoilla tämäkin sunnuntaifiilis olisi ollut vältettävissä. Nyt on kuitenkin myöhäistä viisastella, joten otan käyttöön perinteiset krapulanhoitokeinot: vettä, vettä ja vettä, laadultaan hyvää ruokaa (ruisleipää, hedelmiä), lepoa avoimen ikkunan äärellä ja kenties rauhallista kävelylenkkiä, jos pahin tuska tästä helpottaa.

Ai niin, jos joku vahingossa eksyi blogiini todellisissa krapuloissa, niin pikainen helpotus krapulaan löytyy tämän linkin takaa. Ai eiks siinä ollukkaan linkkiä? Ai eikö krapulaan olekaan pikaista helpotusta? Yleensä tässä vaiheessa viisastellaan siitä, miten krapulan voi välttää sillä, että jättää alkoholit juomatta. Aina näköjään sekään ei kuitenkaan auta.

Mitä tänään syötäisiin?

Loma-ajan kaksinolo kotona on nostanut esille uudenlaisen ongelman: ruokien valinta. Tiedän, internet on reseptejä pullollaan, monet niistä vieläpä varsin yksinkertaisia ja halpoja. Kyse ei olekaan siitä, ettei vaihtoehtoja olisi, vaan siitä, että makumme eroavat aika perustavanlaatuisesti.

Minä haluaisin kokeilla kasvisruokia – poikaystävä taas vaatii lihaa aterioilleen.

Minä haluaisin käyttää perunaa useammin – poikaystävä on lopen kyllästynyt perunaan.

Minä haluaisin tehdä helppoja ja nopeita keittoja – poikaystävä ei pidä keitoista, paitsi...

...poikaystävä rakastaa borssikeittoa – borssikeitto on inhokkiruokiani.

Poikaystävä haluaisi tehdä enemmän kaaliruokia – minä en ole koskaan oppinut tykkäämään kypsennetystä kaalista.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ironisen lisänsä tähän tuo se, että yhteinen suosikkimme lohi on niin kallista, ettei sitä kehtaa syödä kuin juhlapäivinä.

Karkkien suhteen eriävät maut ovat enemmän kuin hyvä juttu: poikaystävä syö punaiset karkit, kun taas minä herkuttelen suolaisilla salmiakeilla ja lakritsilla. Suklaastakaan ei tule riitaa, kun minä laktoosi-intoleranttina en yleisen viihtyvyyden vuoksi pysty syömään kuin muutaman suklaakarkin. Tällaiset makuerot olivat suhteen alkutaipaleella vain söpöjä ja korostivat naiivia yhteenkuuluvuuden tunnetta: "me sovimme hyvin yhteen, sillä karkkisekoituksista löytyy molemmille omat karkkinsa!"

Enää makuerot eivät ole niin söpöjä, sillä olemme siirtyneet karkeista arkeen, ja jokapäiväinen ruokavalioiden yhteensovittelu on lähinnä turhauttavaa. Talvikauden pärjäsimme hyvin, sillä koulupäivinä kumpikin ruokailee opinahjoissaan, ja arkisin minä syön kotona päivällistä vain harvoin, joten ruokakeskustelu ja reseptin etsiminen täytyy käydä läpi vain kerran viikossa, lauantaisin.

Nyt kesällä etsiminen on käynyt rasittavaksi. Kumpikin poimii omasta mielestään herkullisen kuuloisia reseptejä, jotka toinen sitten käy torppaamassa. Välillä (öh, miltei joka kerta) toisen täytyy joustaa, ja sitten syödään pari päivää toisen suosikkiruokaa toisen nyrpistellessä vieressä. Vielä ei ole tullut vastaan niin pahaa ruokaa, että toinen olisi jättänyt syömättä, mutta useimmiten toisen herkku on toiselle vain välttämätön paha, joka on pakko syödä ravinnon saamiseksi.

Toiveikkaana täytyy vain jatkaa yhteisten ruokaelämysten etsimistä, ehkä vielä joku päivä meillä on kasassa kansiollinen reseptejä, jotka kumpikin kelpuuttaa. Siihen asti jatkamme loputtomalta tuntuvaa vääntöä ruokalistan kanssa. Kohtahan onkin jo syyskuu, jolloin voin taas surutta maksaa 2,60 € lounasrauhastani.

3,1 kilometriä, 25 minuuttia

Otsikossa komeilee eilisen saavutus. Kyllä, minä hölkkäsin koko tuon matkan yhtäjaksoisesti! Valtaosan lenkistä olo oli hyvä ja kevyt, näytin varmasti kutakuinkin tältä:

Kuva: Images by John 'K' @ Flickr

Kaikille juoksuharrastusta joskus nollapisteestä aloitelleille fiilis on varmasti tuttu. "Jestas, minä pystyin!" Olisin ehkä kyennyt vastaavanlaiseen suoritukseen jo aikaisemmin, mutta jostain syystä miltei koko lenkin hölkkääminen ei ollut käynyt mielessänikään aikaisemmin. Ehkä siihen ajatukseen oli kypsyttävä hiljalleen, rauhallinen eteneminen kun on muutenkin ollut avainsana koko lenkkeilyprojektissa.

Lenkki osoitti sen, että jotakin omasta kropasta on viikkojen varrella tullut opittua: vauhti pysyi sopivana niin, että jaksoin hölkätä koko sen pätkän mitä suunnittelin ja vielä vähän ylimääräistäkin. Yleensä ylävartaloa pitää vähän väliä tietoisesti palauttaa hyvään juoksuasentoon, mutta eilen senkin kanssa tuli ongelmia vasta ihan loppuvaiheessa, kun tiedossa oli hölkkäosuuden loppupiste. Ylipäätään loppupisteen määrittely aiheuttaa usein sen, että myönnän itselleni väsymykseni, jolloin homma yleensä levähtää käsiin viimeistään joitakin kymmeniä metrejä ennen maaliviivaa. Viimeisten metrien kanssa siis riittää vielä tekemistä, mutta se lienee enemmän henkisen puolen juttu.

Suuret onnittelut siis minulle itselleni omalla mittapuullani suuresta suorituksesta! Isot kiitokset kuuluvat myös tsempparikissalleni, jota ilman moni lenkki (eilinen mukaanlukien) olisi jäänyt tekemättä. ♥

En ole asettanut itselleni tämän projektin kanssa mitään tavoitteita, en edes pieniä välitavoitteita. Silti tuntuu siltä, että olen todellakin saavuttanut jotakin.

Aika harva asia on maailmanloppu

Pahin morkkis viime viikosta on hellittänyt. Viikkoon taisi sisältyä vain yksi lenkki (tai ehkä kaksi, en ole varma), mutta se ei ole maailmanloppu. Aika harva asia ylipäätään on maailmanloppu, paitsi tietenkin maailmanloppu itse. Edes viikonlopun häät herkullisine ruokineen eivät pystyneet suistamaan planeettoja radoiltaan, sillä salaatti oli niin herkullista, etten pystynyt kiskomaan ähkyjä pääruoalla. En ehtinyt kakkuakaan santsaamaan, kun serkkujen kanssa järkätyn ohjelmanumeron valmistelut veivät parhaan santsimahdollisuuden. Opittua: jos et muuten pysy erossa kakkupöydästä, hanki jotain tekemistä joka vie sinut kauas siitä.

Tänään tuli käytyä taas lenkillä. Tempo oli aikaisempia lenkkejä rivakampi, korvasimme pitkät kevyehköt hölkkäpätkät suoranaisella juoksulla. Lisäksi pysähdyimme matkan varrella puistoon tekemään hieman vatsa- ja selkälihasliikkeitä. Varsinaisen lenkin jälkeen käytimme vielä jokusen minuutin kiipeämällä rappusia. Kova rutistus siis, sykkeet huitelivat luultavasti aika korkealla, mutta olo on todella hyvä. Ennen nukkumaanmenoa vielä rauhalliset venyttelyt, niin olo ei ole huomennakaan tuskainen.

Lenkkeilyn ja venyttelyn vakiinnuttua jonkinlaisiksi tavoiksi olen miettinyt lihaskunnon osuutta. Jostain sain viime viikolla päähäni ajatuksen, että pitäisi mennä kuntosalille. Toissakeväänä kävin yliopistoliikunnan kuntosalikurssin kokeilumielessä enkä jäänyt välittömästi koukkuun, mutta ehkä pitäisi antaa salille toinen mahdollisuus? Jotenkin ajatuskin salille lähtemisestä tuntuu kuitenkin hieman nihkeältä: jos se ensimmäisillä kerroilla tuntui yksitoikkoiselta ja tylsältä, mihin se olisi siitä vuodessa muuttunut?

Varmaa joka tapauksessa on, että näille voimattomille lihaksilleni tekisi hyvää muukin kuin vain satunnainen telkkarijumppa. Core-puolen harjoittaminen on hiljalleen vakiintunut tavaksi, mutta ylä- ja alakroppa kaipaisivat säännöllisempää harjoitusta. En kuitenkaan ole täysin varma, mitä niiden kanssa tekisin. Ehkä tutustun uusiin jumppiin elokuussa yliopistoliikunnan kesätauon loputtua, jos sieltä löytyisi muutakin mukaansatempaavaa kuin vain ihanan ohjaajan ihana core.

Kiloklubin kanssa taas on käynyt niin, etten ole jaksanut kirjata sinne mitään sitten viime perjantain. Jotenkin homman kokonaisvaltaisuus on niin aikaavievää, etten ole jaksanut nähdä sitä vaivaa, että syöttäisin sinne reseptejä ja syömiäni sapuskoja. Ja jos palvelua ei käytä huolella, siitä ei ole mitään hyötyä. Päätin siis, että tämä saa toistaiseksi riittää, opin jo, että hyvät rasvat on sallittuja, että syön kuituja kohtalaisen hyvin ja että hedelmiä ja vihanneksia pitäisi syödä enemmän. Näillä opeilla mennään toistaiseksi. Ehkä palaan palvelun pariin vielä myöhemmin tarkistaakseni, mihin suuntaan syömiseni on mennyt, mutta jatkuvaa kyttäystä en nyt jaksa. Tällä hetkellä Kiloklubin mielenkiintoisin anti minulle on hurjasti painoa pudottaneen kaverin päiväkirja, johon tunnustan olevani koukussa. Keep going, T! :)

Tällaista siis tällä viikolla. Mielessä pyörii paljon ajatuksia, joista kirjoittaa, mutta "kesäloman" (lue: heinäkuun tentittömän jakson) alettua kaunokirjallisuus on vienyt minut mennessään. Ja vieköön vain, ehdin analysoimaan elämääni jälleen syksymmällä.

Hiuksia ja huonoa omaatuntoa

Tukka on nyt lyhyt. Todella lyhyt, kauttaaltaan siili. Ja harmaa, kyllä! Kampaajalta lähtiessä hihitytti ja hirvitti, täytyi kipittää vauhdilla kaupunginkirjaston vessaan korjailemaan meikkiä, ettei minua luulla pojaksi. Kurvini eivät tosin jääneet kampaajan tuoliin, mutta jostain hölmö ajatus sekaannuksen mahdollisuudesta livahti mieleeni.

Poikaystävän ilme oli hämmentynyt. Ymmärrän kyllä, kertaheitolla tukasta lähti sekä väri että pituus. Äkkiä se siihen kuitenkin tottuu, veikkaan. Ja äkkiäkös tämä kasvaa pidemmäksi, en ajatellut jättää hiuslookiani pysyvästi siiliksi, tämä oli vain kova riuhtaisu irti vanhasta väristä.

Hiuksista hikoiluun – tai hikoilemattomuuteen.

Okei, viikko on vasta tiistaissa, okei, aina ei vaan jaksa, mutta silti minulla on huono omatunto. En ole tällä viikolla tehnyt vielä mitään kunnon hikiliikuntaa. Tänään olen kyllä kävellyt piknikkamppeet repussa ympäriinsä, mutta en laske sitä sellaiseksi liikunnaksi, jota tavoittelen ja johon pitäisi erikseen kiinnittää huomiota, se on arkiliikuntaa.

Tänään oli puhetta poikaystävän kanssa hölkälle lähtemisestä, mutta kävellessämme sateen jälkeisessä painostavan nihkeässä säässä kotiin kumpaankin iski sellainen väsymys, että lenkille lähtö unohtui nopeasti. Harkitsin sauvakävelylle lähtemistäkin, mutta tekemättä jäi. Keskitin energiani sitten värittömien kulmakarvojeni nyppimiseen ja telkkarin katselemiseen. En olisi oikeasti jaksanut tänään enempää, mutta silti omatunto soimaa.

Mihin katosi rento painonhallinta ja liikunnan lisääminen hyvällä fiiliksellä? Tiedostan sen, että aina ei vaan voi jaksaa (varsinkin, jos on monta tuntia päivästä rampannut ympäriinsä painavan repun kanssa), mutta miksi sitten huono omatunto? Miksi toissailtana sain itseni kaupassa kiinni vertailemasta suklaapatukan ja jäätelön kalorimääriä?

Muodonmuutosta

Muistan sen illan, kun olin viidennellä luokalla, ja hiusten kotisävytepurkin allergiatesti oli muhimassa korvan takana – olin sopinut äidin kanssa, että hän värjäisi hiukseni seuraavana iltana. Olin odottanut värjäystä pitkään, kärttänyt ja mankunut äidiltä lupaa. Paras kaverinikin oli saanut jo värjätä hiuksensa, miksen minäkin? Lopulta äiti suostui, mutta ei toivomaani kestoväriin, vaan kevytväriin, joka sai kuulemma ikäiselleni tytölle riittää. Niihin aikoihin hiukseni olivat vaaleat maantienharmaat, eikä odotettavissa ollut muutos ollut radikaali: ostettu sävyte oli erittäin lähellä omaa väriäni, ehkä hieman vaaleampi, hieman kultaan taittuva.

Suunniteltua värjäystä edeltävänä iltana iski kuitenkin epäilys, taisi siinä itkukin päästä. Olin siihen asti vakaumuksellisesti lällätellyt sisimmässäni tyhmille ja pinnallisille tytöille, joille oma hiusväri ei kelvannut. Vaikka tuleva värini olikin vain kevytväri, tuntui muutos valtavalta. Ehkä siinä tilanteessa dramaattinen 11-vuotias runosielu tiesi, ettei kyse ollut vain hiusväristä, vaan kokonaisesta uudesta itsensä ehostamisen, muuntelun ja toiselta näyttämisen kulttuurista, josta ei ollut paluuta. Oikeassa olinkin aavistuksineni, sen jälkeen hiuksissani on aina ollut kemiallisesti tuotettua väriä, kahdeksannesta luokasta lähtien pääasiassa tummaa.

Niinpä toukokuussa koin pienoisen shokin, kun kampaajan kone surahti oikealla ohimolla käyntiin: alta paljastui vaaleanharmaata hiusta, väri, jota en ollut nähnyt yhteentoista vuoteen! Olo oli samaan aikaan hämmentynyt ja suunnattoman ilahtunut. Olinhan nähnyt vaaleaa juurikasvua aivan liian tummiksi (välillä miltei mustiksi) värjätyissä hiuksissani, mutta en ollut käsittänyt, kuinka vaaleaa oma hiukseni todellisuudessa oli. Ihmettelin kontrastia pitkäksi jääneen vasemman puolen ja lyhyeksi ajellun oikean puolen välillä vuorokauden, jonka jälkeen sävytin lyhyen osion ja vasemman puolen tyvikasvun kevytvärillä, joka pelastaisi kuontaloni noin kuukaudeksi. Hankin itselleni lisää peliaikaa.

Vuosia pyörittelemäni puheet vähittäisestä oman värin esiin kasvattamisesta pyörivät nimittäin jälleen mielessäni. Harmittelin, miten ohueen ja hentoon hiukseeni ei oikein uskalla tehdä värinpoistoa, sillä niin rankan käsittelyn jälkeen haituvistani olisi jäljellä tuskin mitään. Veljen lakkiaisissa puoliksi blondia päätäni ihmetteleville sukulaisille naureskelin, että ainoa toimiva värinpoisto tähän tukkaan tapahtuu saksilla tai parturointikoneella.

Nyt olen hieman samanlaisessa tilanteessa kuin silloin viidennellä luokalla, kun olin saavuttamassa jotain, josta olin pitkään haaveillut. Olo on dramaattinen, samaan aikaan kihelmöivän ja kauhistuttavan jännittynyt.

Tähän päättyy elämäni sellaisena kuin olen sen tuntenut.

Eli suoraan ilmaistuna: minulla on huomenna aika kampaajalle. Teen sen "värinpoiston", saksilla tai parturointikoneella, kampaajan suosimasta työskentelymenetelmästä riippuen. Tukastani tulee siis entistä lyhyempi ja toivottavasti hätkähdyttävän vaalea.

Olen totutellut tulevaan nyt muutaman päivän. Eilen katsoin itseäni hissin peilistä: lenkkeilylippiksen alta näkyivät minun mittapuullani poikkeuksellisen päivettyneet kasvot, joiden vierestä pilkisti lyhyttä, vaaleaa tukkaa. Kuvittelin, miltä näyttäisin, jos ottaisin lippiksen päästä ja koko tukka olisi sitä samaa lyhyttä, vaaleaa. Ajatus nipisti vatsanpohjasta ja pisti virnistämään pöljästi. Jos se on liian harmaa, niin sen voi aina värjätä.