Tukka on nyt lyhyt. Todella lyhyt, kauttaaltaan siili. Ja harmaa, kyllä! Kampaajalta lähtiessä hihitytti ja hirvitti, täytyi kipittää vauhdilla kaupunginkirjaston vessaan korjailemaan meikkiä, ettei minua luulla pojaksi. Kurvini eivät tosin jääneet kampaajan tuoliin, mutta jostain hölmö ajatus sekaannuksen mahdollisuudesta livahti mieleeni.
Poikaystävän ilme oli hämmentynyt. Ymmärrän kyllä, kertaheitolla tukasta lähti sekä väri että pituus. Äkkiä se siihen kuitenkin tottuu, veikkaan. Ja äkkiäkös tämä kasvaa pidemmäksi, en ajatellut jättää hiuslookiani pysyvästi siiliksi, tämä oli vain kova riuhtaisu irti vanhasta väristä.
Hiuksista hikoiluun – tai hikoilemattomuuteen.
Okei, viikko on vasta tiistaissa, okei, aina ei vaan jaksa, mutta silti minulla on huono omatunto. En ole tällä viikolla tehnyt vielä mitään kunnon hikiliikuntaa. Tänään olen kyllä kävellyt piknikkamppeet repussa ympäriinsä, mutta en laske sitä sellaiseksi liikunnaksi, jota tavoittelen ja johon pitäisi erikseen kiinnittää huomiota, se on arkiliikuntaa.
Tänään oli puhetta poikaystävän kanssa hölkälle lähtemisestä, mutta kävellessämme sateen jälkeisessä painostavan nihkeässä säässä kotiin kumpaankin iski sellainen väsymys, että lenkille lähtö unohtui nopeasti. Harkitsin sauvakävelylle lähtemistäkin, mutta tekemättä jäi. Keskitin energiani sitten värittömien kulmakarvojeni nyppimiseen ja telkkarin katselemiseen. En olisi oikeasti jaksanut tänään enempää, mutta silti omatunto soimaa.
Mihin katosi rento painonhallinta ja liikunnan lisääminen hyvällä fiiliksellä? Tiedostan sen, että aina ei vaan voi jaksaa (varsinkin, jos on monta tuntia päivästä rampannut ympäriinsä painavan repun kanssa), mutta miksi sitten huono omatunto? Miksi toissailtana sain itseni kaupassa kiinni vertailemasta suklaapatukan ja jäätelön kalorimääriä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti