Muistan sen illan, kun olin viidennellä luokalla, ja hiusten kotisävytepurkin allergiatesti oli muhimassa korvan takana – olin sopinut äidin kanssa, että hän värjäisi hiukseni seuraavana iltana. Olin odottanut värjäystä pitkään, kärttänyt ja mankunut äidiltä lupaa. Paras kaverinikin oli saanut jo värjätä hiuksensa, miksen minäkin? Lopulta äiti suostui, mutta ei toivomaani kestoväriin, vaan kevytväriin, joka sai kuulemma ikäiselleni tytölle riittää. Niihin aikoihin hiukseni olivat vaaleat maantienharmaat, eikä odotettavissa ollut muutos ollut radikaali: ostettu sävyte oli erittäin lähellä omaa väriäni, ehkä hieman vaaleampi, hieman kultaan taittuva.
Suunniteltua värjäystä edeltävänä iltana iski kuitenkin epäilys, taisi siinä itkukin päästä. Olin siihen asti vakaumuksellisesti lällätellyt sisimmässäni tyhmille ja pinnallisille tytöille, joille oma hiusväri ei kelvannut. Vaikka tuleva värini olikin vain kevytväri, tuntui muutos valtavalta. Ehkä siinä tilanteessa dramaattinen 11-vuotias runosielu tiesi, ettei kyse ollut vain hiusväristä, vaan kokonaisesta uudesta itsensä ehostamisen, muuntelun ja toiselta näyttämisen kulttuurista, josta ei ollut paluuta. Oikeassa olinkin aavistuksineni, sen jälkeen hiuksissani on aina ollut kemiallisesti tuotettua väriä, kahdeksannesta luokasta lähtien pääasiassa tummaa.
Niinpä toukokuussa koin pienoisen shokin, kun kampaajan kone surahti oikealla ohimolla käyntiin: alta paljastui vaaleanharmaata hiusta, väri, jota en ollut nähnyt yhteentoista vuoteen! Olo oli samaan aikaan hämmentynyt ja suunnattoman ilahtunut. Olinhan nähnyt vaaleaa juurikasvua aivan liian tummiksi (välillä miltei mustiksi) värjätyissä hiuksissani, mutta en ollut käsittänyt, kuinka vaaleaa oma hiukseni todellisuudessa oli. Ihmettelin kontrastia pitkäksi jääneen vasemman puolen ja lyhyeksi ajellun oikean puolen välillä vuorokauden, jonka jälkeen sävytin lyhyen osion ja vasemman puolen tyvikasvun kevytvärillä, joka pelastaisi kuontaloni noin kuukaudeksi. Hankin itselleni lisää peliaikaa.
Vuosia pyörittelemäni puheet vähittäisestä oman värin esiin kasvattamisesta pyörivät nimittäin jälleen mielessäni. Harmittelin, miten ohueen ja hentoon hiukseeni ei oikein uskalla tehdä värinpoistoa, sillä niin rankan käsittelyn jälkeen haituvistani olisi jäljellä tuskin mitään. Veljen lakkiaisissa puoliksi blondia päätäni ihmetteleville sukulaisille naureskelin, että ainoa toimiva värinpoisto tähän tukkaan tapahtuu saksilla tai parturointikoneella.
Nyt olen hieman samanlaisessa tilanteessa kuin silloin viidennellä luokalla, kun olin saavuttamassa jotain, josta olin pitkään haaveillut. Olo on dramaattinen, samaan aikaan kihelmöivän ja kauhistuttavan jännittynyt.
Tähän päättyy elämäni sellaisena kuin olen sen tuntenut.
Eli suoraan ilmaistuna: minulla on huomenna aika kampaajalle. Teen sen "värinpoiston", saksilla tai parturointikoneella, kampaajan suosimasta työskentelymenetelmästä riippuen. Tukastani tulee siis entistä lyhyempi ja toivottavasti hätkähdyttävän vaalea.
Olen totutellut tulevaan nyt muutaman päivän. Eilen katsoin itseäni hissin peilistä: lenkkeilylippiksen alta näkyivät minun mittapuullani poikkeuksellisen päivettyneet kasvot, joiden vierestä pilkisti lyhyttä, vaaleaa tukkaa. Kuvittelin, miltä näyttäisin, jos ottaisin lippiksen päästä ja koko tukka olisi sitä samaa lyhyttä, vaaleaa. Ajatus nipisti vatsanpohjasta ja pisti virnistämään pöljästi. Jos se on liian harmaa, niin sen voi aina värjätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti