Kävelyä ja kauneutta

Takana on pari loistavaa päivää: eilinen meni nappiin kaikin tavoin, ja tätäkin päivää on varjostanut vain hetkittäin huono keli sekä hieman huonosti hoidettu syöminen. Nekin ovat varsin vähäisiä tekijöitä pilaamaan päiviäni, joten jeejee, olkapäärutina saa seuraajakseen iloisemman postauksen.

Eilen tuli äkillinen kävelyvimma, jonka vallassa suuntasin kohti Jyväsjärveä. En ole tainnutkaan vielä täällä hehkuttaa suurta rakkauttani Suomen sisävesiin, joten lyhyesti tiivistettynä: rakastan järviä. En voisi kuvitella eläväni kaupungissa, jossa vesi ei olisi olennainen elementti kaupunkimaisemaa.

A r a n t a by Pörrö @ Flickr

Niin, lenkkini suuntautui siis Jyväsjärven rantaraitille, jota kiersin Vaasankadulta lähtien vastapäivään: Ylistön sillan yli, mutkittelevaa rantaa aina Kuokkalan sillalle asti, josta satamaan, Vaasankadun rampilta ylös ja kotia kohti. Matkaa lenkille tuli niin askelmittarin kuin Google Mapsinkin mukaan arvioituna kaikkinensa 7,8 kilometriä (koti – Jyväsjärvi – kauppa – koti), eli ihan hyvin tuli siis talsittua. Oli pitkästä aikaa mahtava käydä ihan vain kunnon kävelyllä, lenkkeilyni kun ovat viime aikoina lipsahtaneet miltei täysin hölkän puolelle. Samalla myös jumiutuneet hartiat saivat pitkästä aikaa kunnolla liikettä: alkumatkasta kädet puutuivat, mutta kotiin saapuessa veri kiersi taas.
Puhumattakaan lenkin henkisestä puolesta! Vettä, aurinkoa ja kaunis Jyväskylä, voiko parempaa olla? Eiliselle en ainakaan olisi keksinyt parempaa ajanvietettä.

Loppuun sitten jotakin aivan muuta kuin liikuntaa, nyt tuli nimittäin vastaan sellainen herkkupala, että on pakko jakaa. Etsiessäni Flickristä Creative commons -lisensoitua kuvamateriaalia Jyväskylästä tämän postauksen kuvitukseksi, huomioni kiinnitti Pörrön Jyväskylä-setti. Ihastelin koko diashown ensimmäisestä viimeiseen kuvaan. Vaikka pidän Jyväskylästä ja katson sitä usein ihastunein silmin, en ollut vielä kertaakaan nähnyt Jyväskylää niin kauniina kuin näissä kuvissa. Siis wau. Todella wau. Jos Jyväskylä yhtään kiinnostaa, suosittelen tutustumaan. Ja niille, joita Jyväskylä ei kiinnosta ensinkään: tuon kuvashown jälkeen varmasti kiinnostaa.

Rutinaa olkapäästä

Kuva: Ted Goldring @ Flickr

Tänään olin oikeaan aikaan YTHS:llä näyttämässä olkapäätäni. Aivan kuten epäilinkin, oireet täsmäävät edelleen vain kunnon revähdykseen, nivel on kuulemma kunnossa. Henkinen painolasti harteilla keveni. Aivan jumissahan koko yläselkäni tällä hetkellä on, kun en pysty molempia puolia jumppaamaan, mutta kyllä se siitä. Nyt vain rauhallista liikuttelua, ettei olkapää jäädy, muuten elämä jatkuu raiteillaan.

Tai no, melkein raiteillaan. Varoitus, nyt seuraa angstia:

Vaikka olenkin tottunut selkävaivoihin ja siihen, että harvoin koko kroppa on täysin kunnossa, tämä vamma ärsyttää jostain syystä enemmän kuin monet muut. Tuntuu, että joudun passuuttamaan muita (eli lähinnä poikaystävää) tai muuten lusmuilemaan aivan hölmöltä tuntuvissa pikkuasioissa vielä näin monta viikkoa rymyämiseni jälkeen. Pyykkejä ripustaessa en pystynyt ropsuttelemaan raskaita huppareita, mökillä tunsin olevani täysi tumpelo könytessäni hetekan rungon kanssa rappusissa, pyykkikassien kanssa joudun käyttämään hissiä rappusten sijaan, muutaman hassun kerroksen takia. Vanhempani ovat tulossa viikonloppuna käymään, ja ajattelin ehdottaa frisbeegolfia, mutta pitäisi ehkä sitä ennen käydä heittämässä pihalla muutama koeheitto, että kestääkö himpula olkapääni kevyen muovikappaleen viskomista. Tuntuu naurettavalta. Tuntuu typerältä.

Eniten ärsyttää se, että revähdys oli ihan täysin oma mokani.

Vihreä suora

Piti tulla vielä illan päätteeksi vähän hehkuttamaan näitä vihreitä suoria, joita olen saanut aikaiseksi suht vähäisillä muutoksilla ruokavaliossani jo neljästi viimeisen kahdentoista päivän aikana! Kyseessä on siis Kiloklubin laatupallukat, jotka ovat joko punaisia, keltaisia tai vihreitä sen mukaan, miten hyvin on tullut syötyä kyseisenä päivänä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, liikennevalopalaute toimii aina. Olen edelleen yhtä helppo motivoitava kuin lapsi, tarrojen sijaan keräilen palkinnoksi pallukoita. Vihreitä kuulia, mmmm! (Ei kyllä edes tee mieli karkkia, kun söin juuri hyvän iltapalan. Kannustavaa sekin.)

Alkujaan tämän kokeilun oli tarkoitus olla vain viikon mittainen tarkistus ruokavaliooni, mutta koska vihreä suora ei ole kohdallani mikään itsestäänselvyys, vaan joka ruokailutapahtuman yhteydessä tapahtuvan arvioinnin ja tiedostamisen tulos, jatkan kokeiluani vielä ainakin pari viikkoa. Yritän hakea sellaisia ruokailutottumuksia, että tuo kasvispallero loistaisi vihreänä niinäkin päivinä, jolloin en sitä erikseen kyttää.

Mutta tämä siis vain omana pikku tsemppinä itselle myöhempiä tuskailuja varten: joskus olen onnistunut!

Hyvä minä, JEE JEE JEE!

Lenkkiä ja keppijumppaa

Eilen oli jälleen lenkkipäivä. Reitiksemme on viime aikoina vakiintunut 4,4 kilometrin lenkki, jonka kierrämme noin 35-40 minuuttiin jaksamisesta ja fiiliksestä riippuen. NiceRunin lenkkiohjelma jäi kesäkuun tauon myötä sivuun, joten nykyiset lenkkimme ovat aikaisempaa vapaampia, ja oikeastaan hölkkääminen oman fiiliksen mukaan tuntuu paremmalta kuin kellon mukaan puuskuttaminen. Ainut täysin vakiintunut osio on alun lämmittely kävellen, sen jälkeen mennään lähinnä minun kroppaani kuunnellen. Täydestä lenkkeilemättömyydestä keväällä aloittanut poikaystävä jaksaisi nykyisin painella paljon pidempiäkin hölkkäpätkiä, joten rasitus menee aika pitkälti minun ehtojeni mukaan. Hämmentävää, miten nopeaa kehitys voi toisen osalta olla (ja miten hidasta minun osaltani).

Eilinen lenkki meni kohtuullisen hyvin lukuunottamatta ensimmäistä hölkkäpätkää, jonka kiukuspäissäni repäisin enemmänkin jo kunnon juoksun puolelle. Veto kuitenkin loppui hyvin äkkiä, ja pumppu meinasi tulla rinnasta ulos. Yritin siinä sitten hengitellä ja puhista toiselle osapuolelle, mikä nyt ärsyttää. Pahimmat aggressioni juostuani ärsyttikin enää oma typeryys: huomattavan iso osa lenkistä meni kävelyksi hölmön riuhtomiseni takia. No, ylilyönneistä oppii. Jos oppii. Kohtuullisen pitkän kävelypätkän jälkeen jatkettiin kuitenkin hölkäten, ja loppulenkki oli yllättävän hyvä.

Lenkin jälkeen tein vielä kotona Yle Areenasta löytyvän Keppijumpan (näkyvyysaika taitaa olla rajoittamaton, toivottavasti). Nyt on pakarat piukeina kipeinä. Kirotut yhden jalan kyykyt, vihaan niiden tekemistä, mutta rakastan tätä fiilistä, kun seuraavana päivänä tietää todella tehneensä jotakin. En ole mitenkään totaalisen jumissa, mutta silti lihakset ovat ihanasti hellinä. Punttisalilla tuhertaminen ei ole koskaan ollut juttuni, mutta lihaskuntoa harjoittavat jumpat ovat kyllä mieluisia. Vielä kun muistaisi tehdä muutakin lihaskuntoa kuin vain selän hyvinvoinnille välttämättömimpiä liikkeitä, viime aikoina kun vähäinen lihaskuntoharjoitteluni on keskittynyt lähinnä core-osastolle.

Ylen telkkarijumpille täytyy muuten lausua muutama kehaiseva sana tässä välissä. Kuinka mahtavaa onkaan, että meille tarjotaan ilmaisia, yksinkertaisia mutta varsin tehokkaita jumppia television ja Yle Areenan välityksellä! Muistan, miten joskus naureskellen päätin kokeilla jumppaamista ruudun äärellä – kylläpä hymy hyytyi heti alkulämmittelyn aikana. Kyseiset jumpat eivät todellakaan ole mitään hissuttelua, vaan täyttä toimintaa ainakin kaltaiselleni jumppaurpolle. Ja jumpat kestävätkin vain puoli tuntia, mutta siinä ajassa ehtii kyllä saamaan lihakset huolella kipeiksi. Takaan, että seuraavana päivänä tuntee tehneensä.

Syömisistäni

Kuten aikaisemmin mainitsinkin, otin kokeilumielessä vanhan Kiloklubi-tilini käyttöön. Tarkoituksenani oli siis karsia herkuttelua kiinnittämällä huomiota syömiseeni ja samalla tarkastaa, onko ruokailuni perustasoltaan hyvää. Jotenkin homma kuitenkin lipsahti siihen, että profiilini vanha laihdutustavoitelukema 59,5 kg jäi sinne pyörimään, enkä sitten hennonutkaan ottaa sitä pois... Tämä on taas se näennäisen helppouden ansa: "Tavoite saavutettavissa kuudessa viikossa? JESTAS, no jospa minä sittenkin vähän pudottaisin..."

Faktahan on, ettei minun oikeasti tarvitsisi. Juuri, kun olin isosti luukuttanut, että olo on hyvä vaikka vatsa röllötttää, niin miten tässä nyt taas näin kävi? Ikuisuustaistelu laihduttamisen ja hyväksynnän välillä jatkuu.

No, siellä se laihdutustavoite joka tapauksessa killuu, ja Kiloklubi laskee päivittäiset syömistavoitteeni sen mukaan. Siitä päästäänkin sujuvasti hämmentäviin havaintoihini:

1. Söin aikaisemmin liian vähän.

Siis mitä, en olisi oikeasti uskonut tätä, onhan painokäyrä näyttänyt hitaan rauhallista noususuhdannetta viimeiset kolme vuotta. (Okei, pieniä laskujakin on tapahtunut, mutta monesti olen ottanut menetykset äkkiä takaisin.) Vika ei kuitenkaan ollut siinä, että vetelisin arkisin käsittämättömän suuria määria ruokaa, vaan siinä, että normaalisti syön arkisin liian vähän, ja sitten kun sallin itselleni herkut, vetelen niitä yli perussyömisestäni ja -kulutuksestani jäävän energiavajeen. Sitä paitsi onhan se nyt ihan fakta, että kun on syönyt riittävästi kunnon ruokaa, vatsaan ei enää mahdu herkkuja samalla tavalla kuin vähän nälkäisenä.

2. Syön kasviksia liian vähän.

"Siis mitä?" jälleen kerran. Tosin tarkemmin ajateltuna tämä ei ollut laisinkaan yllätys: olen tottunut kyllä kiskomaan navan täyteen salaattia yliopistolla ruokaillessani, mutta jääkaappiimme kasvikset eivät ole juuri ulottuneet alkukevään kevennyskautta lukuunottamatta. Kurkkua leivän päälle löytyy aina, mutta lisukesalaatti  kotona syödyn lounaan tai päivällisen yhteydessä on harvinaisuus.

Mikä siihen sitten voisi olla syynä? Ehkä käsitykseni on ollut se, että kasvikset ovat jotenkin kalliita siihen nähden, paljonko niistä saa ruokaa. BULLSHIT. Ostin nimittäin pari viikkoa sitten kaupasta kaalin, joka maksoi pari euroa, ja sitä kaalia mussutettiin poikaystävän kanssa kaksin juhannukseen asti. Lopulta jouduin heittämään juhannuksen aikana oudon väriseksi ja makuiseksi menneen kaalin rippeet biojätteeseen. Johtopäätös: kahdella eurolla saa kaalia enemmän kuin jaksaa syödä.

3. Rasvaa saa syödä!

Jotenkin vähärasvaisuutta tuputtava yleinen ilmapiiri on istuttanut päähäni harhakäsityksen siitä, että kaikki rasva on pahasta. Jopa viisaan Patrik Borgin oppeja kunnioittavana ja blogiaan enemmän tai vähemmän ahkerasti seuraavana olin jumittunut rasvakammooni – mihin kaikki Patrikilta saamani tieto on siis humahtanut? Viimeisimmän viikon aikana Kiloklubi on usein huomauttanut siitä, että liian pieni osuus päivittäisestä energiansaannistani tulee rasvoista, tai että saan liian vähän hyviä rasvoja. Tämä asia on kuitenkin korjattu yleensä helposti sillä, että margariinin ja kurkun sijaan laitan ruisleivälle öljyssä lilluneita aurinkokuivattuja tomaatteja. Tällaiset pienet vaihtelut muuten niin urautuneessa ruokavaliossa ovat toisinaan todella piristäviä.

En ole koskaan halunnut tehdä blogistani ruokapäiväkirjaa, enkä aio siihen vastaisuudessakaan ryhtyä. Hieman kuitenkin ajatus esimerkiksi hyvän ruokapäivän listaamisesta on kutkuttanut. Katsotaan, innostaako ajatus vielä jatkossa. Nyt parin viikon ajan kaikki syömisenihän ovat toki Kiloklubissa, joten äkkiäkös ne sieltä poimisi.

Hei sinä vahingossa tänne eksynyt lukija, kiinnostaako ruokapäiväkirja, vai pysynkö vain tällä pohdiskelevalla linjallani?

Yleisiä kesäkuulumisia

Olkapää on edelleen kipeä. Olin täysi töhö ja missasin viime tiistain kontrolliajan: jonotin lääkäriin vasta iltapäivästä, kun aikani oli aamusta. Ei muuta kuin ajanvarauksen kautta kotiin, 25 euron sakkomaksu ja uusi aika vasta puolentoista viikon päähän. Nyt siihen on enää pari päivää, luojan kiitos. Vähän pelottaa, mitä sieltä tulee, sillä jotkut liikkeet ja asennot vihlaisevat edelleen pirullisen pahasti, esimerkiksi t-paidan päältä ottaminen täytyy tehdä rauhallisesti. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että kipu ei ole jatkuvaa, joten en usko, että sieltä mitään ainakaan pahasti rikki on. Yritän pysyä optimistisena lääkäriaikaan asti, sitten päivitän asenteeni faktoihin täsmääväksi.

Geokätköilyprojekti on lähtenyt käyntiin parilla uudella loggauksella. Juhannuspäivänä tuli logattua tähän mennessä kotikoordinaateista kaukaisin kätköni Kivijärveltä, jossa olin viettämässä juhannusta kaveriporukan kanssa. Kätkö ei kuitenkaan ollut juhannuksen kohokohta, vaan yleinen hengailu, musisointi ja pöllöily mökillä oli viikonlopun parasta antia. Nuottikirjojen ansiosta tuli tapailtua sellaisiakin kappaleita, joihin  en normaalisti tarttuisi, ja nyt on jälleen vimma opetella lisää. Liikunnan ohella musiikki on minulle parhaimpia tapoja hoitaa henkistä hyvinvointia.

Lauantaina tuli laiturilla makoilun ohella tehtyä muutama liike alaselälle, ja olkapää kesti kolmen lankun rutistuksen hyvin, joten siinä meni tekosyy tekemättömyydelle. Alaselkä oli viikonloppuna kovilla, kun istuttua tuli lähinnä lattioilla ja laiturilla, mutta tuntuu, että se vähäkin harjoittelu loikoilun lomassa teki hyvää.

Syömisen tarkkailu Kiloklubin avulla on ollut jännittävää kertausta: perussyömiseni ei lähtökohtaisesti ollut mitenkään onnetonta, mutta pari jännää puutetta on palvelun avulla löytynyt. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Pusikossa suhisee

Tätä ainaista tuhertamista...! Olen jo pitkään tuntenut suurta tyytymätöntä blogini ulkoasua kohtaan, joten olen pitkin kevättä räpeltänyt muun muassa linkkien värien kanssa. Täysin tyytyväinen en ole vieläkään, mutta  en osaa tehdä tälle enää muutakaan. Olkoon siis näin ainakin tovin verran.

Toukokuussa vihjailin jotakin maastorämminnästä, jota haaveilin pääseväni tekemään. Kyse oli siis geokätköilystä, tuosta puskajusseja ja aarteenetsijöitä yhdistävästä maailmanlaajuisesta hömpötyksestä... No, leikki sikseen ja naama peruslukemille.

© Rukiinen

Geokätköily on siis maailmanlaajuinen ulkoiluharrastus, jossa harrastajat piilottavat maastoon kätköjä, joita muut harrastajat sitten etsivät karttakoordinaattien perusteella. Kätköjen koordinaatit ja muut lisätiedot julkaistaan geokätköilysivuilla, joille harrastajat käyvät myös loggaamassa löytämänsä kätköt. Suosituin sivusto lienee www.geocaching.com, jota itsekin käytän. Yksinkertaisimmillaan idea on siis piilottamisesta ja löytämisestä.

Eihän se tietenkään niin yksinkertaiseksi jää, mutta lisätietoa on netti pullollaan. Esimerkiksi Metsähallituksen Luontoon.fi-sivustolta löytyy tiivis artikkeli geokätköilystä, wikipedia kertoo lajista vähän laajemmin. Linkkejä löytyy loputtomiin, mutta parhaiten jyvälle päässee tutustumalla geocaching.comiin ja johonkuhun geokätköilijään.

Oma kätköilyhistoriani on pitkä mutta harvakätköinen: loggauksia on kertynyt neljän vuoden aikana vain viisitoista, joista valtaosa kesältä 2008, jolloin tutustuin lajiin. Tänä kesänä tarkoitukseni on kuitenkin saada löydettyjen kätköjen määrä vähintäänkin tuplaantumaan. Se ei ole mitenkään mahdoton haaste, kun katsoo Jyväskylästä löytyvää kätköjen määrää: pelkästään parin kilometrin säteellä kodistamme löytyy miltei kahdeksankymmentä kätköä.

Tänään aloitin henkilökohtaisen Suuren Kätköilykesän 2012 kiroilemalla ensin pari tuntia karttaohjelmien kanssa: vanhempieni GPS-navigaattorissa on ainoastaan kotiseutuni vesistökarttoja, sillä laite on alkujaan hankittu veneilyä varten. Lopulta totesin, ettei vika ole ohjelmistossa, sen asennuksessa tai käyttäjässäkään, sillä vesistökartat asentuvat ongelmitta, mutta vapaa-ajan kartat sisältävä data-CD ei aukea koneessani mitenkään päin. Niinpä luovutin ja päätin kätköillä jatkossakin ilman maastokarttoja. Näin tutuissa kaupunkiympäristöissä se ei aiheuta ongelmia, mutta jos innostus vie vieraampiin ympyröihin, täytyy maastoon tutustua jotenkin muuten.

Kesän ensimmäinen loggaus tulikin sitten tehtyä tänään täydessä kaatosateessa. Kätkö sijaitsi alle sadan metrin päässä kotiovelta ja oli tasoltaan helppo, mutta Kepsi (joo, se on vanhempieni GPS-paikantimen nimi) alkoi uuvahtaa ja pyöritti minua ympäriinsä. Kätkön lähistöllä tuli kyllä pyörähdettyä pariinkin kertaan, mutta en luottanut vaistooni, vaan yritin epätoivoisesti saada Kepsistä jotain tolkkua. Lopulta totesin, ettei hommasta tule mitään, ja kannoin vähäistä virtaa valittavan laitteen takaisin kotiin. Kotona tein vielä hieman ajatustyötä ja lähdin uudestaan kätkölle, tällä kertaa ilman "häiriötekijöitä" (eli Kepsiä, jonka pitäisi olla tässä hommassa avuksi, ei haitaksi). Siinähän se kätkö oli, se oli juuri se maastosta erottuva tekijä, jota olin katsellutkin mutta jota en ollut lähemmin tutkinut Kepsin ohjatessa minua montakymmentä metriä toiseen suuntaan. Tai siis, kolme metriä etelään, eiku pohjoiseen, eiku seitsemän, eiku kakskytkolme eiku... "PARISTOT HEIKOT."

Ensi viikon keskityn kesäopintoihini, mutta ilta-aikaan voisi pyörähdellä kätköillä ruokkimassa hyttysiä, jos kelit vain ovat hyvät. Jos huonosti käy eikä juhannukselle ilmesty spesiaalia ohjelmaa, voisin kiertää kätköjä vaikka viikonloppunakin. Tai sitten istun kotona katsomassa Juhannusjunaa ja syömässä sipsejä.

Kesäkurssi loppui, arki alkaa?

Viimeisin viikko meni aikamoisessa sumussa, mutta nyt kesäkurssi ja huonosti nukutut yöt ovat ohi, ja pääsen toivottavasti taas elämään enemmän itseni näköistä arkea.

Sählääminen käden kanssa ei jäänyt kahteen kipuiseen päivään, vaan ne tulehduskipulääkkeet, joiden kehuin toimivan, osoittautuivatkin minulle epäsopiviksi. Keskiviikkoiltana nimittäin reuhdoin hampaita harjatessani niin, että piti ottaa yöksi lääke. En kuitenkaan käynyt välittömästi nukkumaan, ja pian tulikin aika huono olo. Pahimman oksetuksen mentyä ohi kävin nukkumaan, mutta aamullakin olo oli huono ja maha sekaisin. Aika äkkiä hoksasin kaivaa esille särkylääkkeen tuoteselosteen, ja siellähän ne kaikki oireet yleisimpien haittavaikutusten listassa komeilivat.

Hampaiden rivakasta harjaamisesta huolimatta käsi alkaa olla kohtuullisen hyvässä kunnossa, joten kävin tänään lenkillä. Ensimmäinen hölkkäpätkä teki tuskaisen pahaa, tuntui että jalat on täysin tukossa, mutta kyllä ne siitä vetreytyivät. Lenkille lähtiessä olkapään tilanne vähän jännitti, mutta käsi pysyi hyvin mukana. Tosin loppulenkistä väsähdyksen koittaessa menin huitomaan sillä liiaksi jotain poikaystävälle selittäessäni, mutta äkäinen palaute vihlaisun muodossa muistutti siitä, että vielä pitää vähän miettiä, miten veuhtoo. Joka tapauksessa yleisfiilis oli hyvä. Lenkki oli huomattavasti lyhyempi kuin aikaisemmat lenkkimme, mutta eiköhän se matka siitä taas kasva, kunhan päästään takaisin kiinni ohjelman rytmiin.

Kulunut viikko on tuntunut ensimmäiseltä kunnon kesäviikolta, mikä ei tietenkään sään puolesta ole paha asia. Jokseenkin huolestuttavaa oli kuitenkin huomata, että kola on tehnyt paluun jääkaappiimme, eikä mitenkään vähäisissä määrin aiempaan verrattuna. Tällä viikolla ollaan kaksissa tuumin tuhottu jo useampi pullo. Siihen päälle vielä parit jäätelöt, niin kylläpä kesäkiloja kertyy! Palauttaakseni jonkinlaista ajatusta siihen mitä syön, otin tänään käyttööni vanhan Kiloklubi-tilini. Ajattelin kirjailla syömisiä ylös viikon ajan ihan vain, koska jos herkutkin täytyy listata, niitä tulee syötyä vähemmän. Lisäksi Kiloklubissa on se hyöty, että se antaa palautetta perussyömisistä yksinkertaisessa muodossa (liikennevalopalaute toimii aina), joten saan samalla katsottua, onko jokin perusjuttu pahasti pielessä.

Nähtäväksi jää, millaisia värejä Kiloklubi minulle väläyttelee. Aamupalan ja lounaan jälkeen vihreänä killitti ainoastaan herkkupallukka (en ole herkutellut tänään).

Perinteinen tapaturmastartti kesälle

Ei tullut räväkkää aloitusta hölkkäohjelmalle, mutta muuten viikko ja arkielämäni suorastaan rusahtivat käyntiin.

Maanantain luennolla olo oli väsynyt allergiaoireiden ja viikonloppuna keräämäni univelan vuoksi. Ajattelin tauolla käydä pitkäkseni luentosalin penkeille, mutta väsyneenä koordinaationi ei aivan toiminut: yrittäessäni käydä pitkäkseni otin vahingossa tukea pelkästään istuimen selkänojan puolelta, jolloin taittuva penkki tietenkin kääntyi pois altani. Kaatumistilanteesta en muista muuta kuin sen, että yläruumiini tippui kohti lattiaa, otin jostakin (luultavasti lattiasta) tukea, olkapäästäni kuului rusahdus, ja pian olin epämääräisessä pieleen mennyttä voimisteluliikettä muistuttavassa asennossa luentosalin istuinten ja pöydän välissä. Toinen jalkani oli pöydän päällä, muu kroppa pöydän alla. Taiteilin miltei kyljelläni oikean käteni varassa, naama lähellä lattiaa. Säikähdin tietenkin rymyämistäni, mutta suomalaiseen tapaan en jäänyt tarkastelemaan vammojani, vaan suoriuduin äkkiä pitkäkseni nukkumaan niin kuin alkuperäinen tarkoitukseni oli.

Aika pian humpsahdukseni jälkeen kättä alkoi särkeä, ja tietyt liikkeet ja asennot vihlaisivat olkapäästä todella ilkeästi. Se rusahdusääni, jonka oletin kuulleeni jostakin käteni tienoilta, tietenkin lietsoi pientä paniikkia mielessäni. Luentoa ei kuitenkaan ollut paljoa jäljellä, joten istuin penkissä loppuun asti kättä lepuuttaen, ja talutin pyörän kotiin kättäni varoen.

Illan lepo ja seuraavan aamun varovaiset liikuttelut osoittivat, ettei käsi ollut kunnossa, joten ei muuta kuin akuuttiaika YTHS:lle varmuuden vuoksi. Lääkärin lohdullinen diagnoosi oli, että käsi on luultavasti vain venähtänyt. Tulehduskipulääkeresepti, ohjeet lempeään liikutteluun ja kontrolli viikon päästä.

Ilokseni voin todeta vain päälle vuorokautta myöhemmin, että lääke toimii ja käsi tuntuu jo nyt niin hyvältä, etten huomaa varoa sitä joka hetki. Muutaman kerran olen purrut hammasta ja sadatellut hiljaa julkisilla paikoilla reuhtoessani, kotona taas säikyttelen poikaystävää kiljahtelemalla kirosanoja. Lenkkeilyohjelman pariin en ole kuitenkaan vielä uskaltanut palata, sillä hölkkääminen vaatii käden kannattelua juuri niillä liikeradoilla, joiden pelkään vihlaisevan ilkeästi. Tänään opin myös, että ylämäkeen liian isolla vaihteella seisten pyöräillessä olkapää saa osakseen terävää liikettä. Ei olisi tullut mieleenikään, että pyöräily voisi ottaa kipeään olkapäähäni niin perhanasti.

Jotenkin tämä taas vaan on niin minun tuuriani. Nuorena aloitin kesät kaatumalla pyörällä (kyytsätessä tietenkin) ja loman ensimmäiset viikot menivät märkiviä rupia parannellessa. Tämän kesän tapaturmastartista tuli kierolla tavalla kotoisa olo, melkein kuin olisi kolmetoistavuotias taas – ei kesätöitä, joku paikka hajalla. Peilistä katsoo kuitenkin hieman lannistuneen näköinen, harmaanaamainen kesäopiskelija.

"Loma"

Olen viettänyt tämän viikon kotipaikkakunnallani vanhempieni luona ilman tenttikirjoja tai ajatustakaan kesäopinnoista. Koska poikaystävä on ollut Jyväskylässä, lenkkiohjelma on ollut lepotilassa tämän viikon; tiistaina yritin kyllä käydä lenkillä, mutta hölkkäsin itseni aivan väsyksiin. Yhdessä lenkkeilemisen edut palasivat mieleeni kristallinkirkkaina siinä vaiheessa, kun luovutin vähän ennen lenkin loppua ja kävelin kotiin. Yhdessä lenkkeillessä tempo olisi luultavasti ollut rauhallisempi, jolloin uupelo ei olisi iskenyt niin nopeasti, ja toisaalta yhdessä lenkkeillessä toiselta saa yleensä tsemppiapua siinäkin vaiheessa, kun pääkoppa alkaa väsähtää, mutta jalat jaksaisivat vielä.

Lenkkiohjelman sijaan olen käynyt pitkällä ja rauhallisella kävelyllä vanhempieni kanssa sekä tehnyt perinteiset syvien vatsa- ja selkälihasten treenit. Jonkinlaiseksi kuntoiluksi kai lasketaan myös tasapainotelut jumppapallolla telkkarin äärellä? (Yllättävän hauskaa muuten. Yksi Lemmen viemää -jakso tarkoittaa tunnin tasapainottelua, eli hyvää harjoittelua syville lihaksille.) Viikon ilahduttavimmaksi liikuntaelämykseksi nousee kuitenkin rullaluistelu, jota kävin eilen kokeilemassa ensimmäistä kertaa vuosiin. Tarkoituksena oli heittää ihan pienen pieni tunnustelulenkki, mutta vauhtiin päästyäni en malttanutkaan hillitä itseäni, joten kilometrejä kertyi noin kymmenen. Nopeus ei kuitenkaan ollut päätähuimaava, ja pidin matkalla pari taukoakin, joten sinänsä aloitus oli kyllä sopivan kevyt. Olin henkisesti varautunut siihen, että reisien lähentäjät ja loitontajat olisivat tänään aivan jumissa, mutta ei. Toki jalat tuntuvat siltä, että ne ovat tehneet jotain tavallisuudesta poikkeavaa, mutta se ilmenee ainoastaan väsymyksen tunteena. Ei särkynä tai liikkumisvaikeuksina. Hurraa!

Tätä tavallisuudesta poikkeavaa elämää jatkuu enää viikonlopun yli. Sunnuntai-iltana palaan Jyväskylään ja normaalin arkirytmin pariin – se toivottavasti tarkoittaa myös räväkkää jatkoa hölkkäohjelmalle.