Olen taas saanut selkäni aivan jumiin. Pahinta on, etten oikein edes tiedä, miten sen tein. Hoitokeinoina olen käyttänyt yliopistoliikunnan niska-hartiajumppaa (sitä samaista, jonka viikko sitten koin täysin tarpeettomaksi), core-tuntia, selän rauhallista liikuttelua ja venyttelyä, lepoa, piikkimattoa sekä saunaa. Alan kohta olla niin epätoivoinen, että sorrun jälleen relaksantteihin, vaikka viimeksi lääkkeillä selkää rentouttaessani vannoin sen olevan viimeinen kerta. Lääkkeet kun auttavat vain oireisiin, eivät poista ongelmaa. Nyt kuitenkin olen siinä tilanteessa, että edes hetken oireettomuus olisi aika helpottavaa.
Mieltäni ei kevennä laisinkaan se, että huomenna on luvassa pari tuntia auton takapenkillä istumista, se nimittäin tarkoittaa yleensä monta päivää kestävää niskajumia. Turha kuitenkin manailla etukäteen, on mentävä niillä niskoilla ja sillä autolla mitä on tarjolla.
Ja pah, muutenkin ihan turha manailla. Veikkaan, että jos oikein heittäytyisin rypemään kivuissani, niin en varmasti pääsisi niistä eroon millään. Positiivisella suhtautumisella elämään (niskatuskasta piittaamatta) kipu ei hallitse minua, vaan minä pystyn elämään sen kanssa.
Kivun orjat, vaivojenne yöstä nouskaa! Ulkona alkaa olla jo kevään meininkiä, menkää kävelylle, nauttikaa auringosta!
(Kyllä, puhuttelen näköjään itseäni monikossa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti