Oivalluksia oikealta polulta

Olkapääni selvisi core-tunnista, mutta edelleenkin hartiaseudun jumit hieman vaivasivat, kun lankkujen aikana kädet alkoivat puutua. Kaiken kaikkiaan tuntuu kuitenkin siltä, että kehitystä parempaan tapahtuu koko ajan hitaasti, mutta varmasti.

Coressa koin tuskaisten lankkujen ohella kuitenkin myös hyviä hetkiä, jotka muistuttivat minua siitä, miksi kaltaiseni jumppaurpo jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen. Tasapainosarjan aikana tuli jotenkin vahva ja pitkä olo. Tuntuu, että ruotoni oikeni pitkästä aikaa kunnolla, seisoin suorassa ja vahvana, vaikka tukena olikin vain yksi jalka ja tasapainoa haastamassa vielä moninkerroin taiteltu jumppamatto. Hetken jo melkein haaveilin näyttäväni kuntosalien mainosten (kauttaaltaan photoshopatuilta) terveiltä, hyvinvoivilta ja timmeiltä liikkujilta, mutta otsatukan tippuessa jälleen kutittamaan otsaa, muistin tutisevani tulipunaisena ja tukka sotkussa. Se ei kuitenkaan vienyt hetkeni iloa. Kaikille jumppaajille noita mainoshetkiä, ne nostattaa kummasti treenamisen innostavuutta!

Toinen hyvä hetki oli, kun oivalsin olennaisimman ytimen selällään tehtävistä lantion nostoista: se tuki todellakin tulee sieltä keskivartalosta. En voi vedota siihen, etteivät jumppaohjaajat kautta aikain olisi hokeneet hyvästä keskivartalon tuesta, mutta torstaina vasta oivalsin, mitä se tarkoittaa käytännössä. En voi edelleenkään sanoa olevani mikään lantionnostojen mestari, mutta ehkä minusta vielä tulee sellainen. (Viitsivitsi. Jatkossakin takapuoleni pysyy liian lähellä mattoa. Haittaakse?)

Coren oivallusten ohella on pakko hehkuttaa, että ilmeisesti olen onnistunut tekemään jotakin ruokapuolellakin oikein, paino on nimittäin tippunut vuoden alusta noin 2-3 kiloa. Suurempana onnistumisen mittarina toimii kuitenkin navanympärys, joka on kaventunut useamman sentin. Surullista on, että muistelisin olleeni tämän blogin perustamisen aikoihin samoissa lukemissa kuin nyt (isommissakin on siis käyty), mutta toisaalta lohdullista, että vuosien nousun jälkeen suunta on kerrankin alaspäin.

Mitään suurempia tavoitteita en ole vatsalleni asettanut, vaan tärkeämpää on oma hyvä olo, ja sitä on kyllä riittänyt viimeisimmän viikon ajan (lukuunottamatta pientä olkapääepisodia). Erityisesti mahan pienentyminen pistää hymyilyttämään. En usko, että suurin vaikutus on itse laihtumisella, vaan yksinkertaisesti sillä, että liikunnan aloittamisen myötä itsetuntoni ja mielialani ovat kohonneet huomattavasti. Kuten yllä kirjoitin, olen nyt kutakuinkin niissä lukemissa, joissa olin tämän blogin perustamisen aikoihin, mutta erona aikaisempaan olen huomattavasti tyytyväisempi itseeni.

Näillä puheilla en tarkoita, että tämä projekti olisi nyt tässä, että olen tyytyväinen itseeni, ja se tästä ruikutusblogista. Sen sijaan koen saaneeni päälle uuden, positiivisemman vaihteen. Päämääränä on edelleen hyvä olo, enkä reitistäkään ole vielä aivan varma, mutta minusta tuntuu, että kuljen nyt oikeaa polkua.


Peeäs: Poikaystävä on illan poissa, joten voin pitkästä aikaa käydä nukkumaan piikkimaton kanssa. Niin ihanaa kuin toisen viereen onkin nukahtaa, kyllä piikkimatossa on sitä jotakin.