Vuosien mukalaihduttamisen jälkeen olen luovuttanut ja päättää elää mahani kanssa niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Tämä on blogi oman tien ja terveyden etsimisestä, lenkkipoluista ja monista harhareissuista.
Olen taas saanut selkäni aivan jumiin. Pahinta on, etten oikein edes tiedä, miten sen tein. Hoitokeinoina olen käyttänyt yliopistoliikunnan niska-hartiajumppaa (sitä samaista, jonka viikko sitten koin täysin tarpeettomaksi), core-tuntia, selän rauhallista liikuttelua ja venyttelyä, lepoa, piikkimattoa sekä saunaa. Alan kohta olla niin epätoivoinen, että sorrun jälleen relaksantteihin, vaikka viimeksi lääkkeillä selkää rentouttaessani vannoin sen olevan viimeinen kerta. Lääkkeet kun auttavat vain oireisiin, eivät poista ongelmaa. Nyt kuitenkin olen siinä tilanteessa, että edes hetken oireettomuus olisi aika helpottavaa.
Mieltäni ei kevennä laisinkaan se, että huomenna on luvassa pari tuntia auton takapenkillä istumista, se nimittäin tarkoittaa yleensä monta päivää kestävää niskajumia. Turha kuitenkin manailla etukäteen, on mentävä niillä niskoilla ja sillä autolla mitä on tarjolla.
Ja pah, muutenkin ihan turha manailla. Veikkaan, että jos oikein heittäytyisin rypemään kivuissani, niin en varmasti pääsisi niistä eroon millään. Positiivisella suhtautumisella elämään (niskatuskasta piittaamatta) kipu ei hallitse minua, vaan minä pystyn elämään sen kanssa.
Kivun orjat, vaivojenne yöstä nouskaa! Ulkona alkaa olla jo kevään meininkiä, menkää kävelylle, nauttikaa auringosta!
Eilen kävin niska-hartiajumpassa, jossa käymistä olen haikaillut jo viikkokausia. Tulipahan kokeiltua ja viisastuttua. Totesin, ettei tunti antanut minulle oikeastaan mitään uutta, vaan voisin tehdä samoja juttuja myös kotona itsekseni. Vielä kun saisin itseeni iskostettua sen ajatuksen, että niitä niskoja ja hartioita täytyy harjoittaa myös silloin, kun kiputiloja tai jumeja ei ole.
Tänään taas kävin coressa. Pidän torstain tuntien ohjaajasta aivan valtavasti!
Sydän innostavalle core-ohjaajalle: ♥
Tällä viikolla sain seuraakin: mukaani lähti Nippe, jota olen henkisesti valmistanut fitness-osion core-tunteihin jo syksystä lähtien. Ensimmäiset 35 minuuttia tunnista meni vatsa-kylki-selkärääkissä puhistessa, ja tuskaista ähinää kuului myös viereiseltä matolta. Ajattelin jo, etten saa Nippeä mukaani lihaskuntojumppiin enää kertaakaan tämän kidutuksen jälkeen. Onneksi lyhyen palautuksen jälkeen koittanut rauhallisempi tasapaino-osio taisi saada Nipen puolelleen, ja tunnin jälken olikin puhetta, että ähistäisiin yhdessä myös viikon päästä samalla tunnilla. Minun ainakin pitäisi ähistä, alaselkä voi nimittäin viikko viikolta paremmin, ja haluan sen myös pysyvän niin. En halua enää yhtään sellaista päivää, jolloin alaselkä on niin lukossa, että pelkään jalkojen lähtevän alta.
Sauvakävelylenkit jäivät viime viikolta väliin, ja jotenkin olo on kauttaaltaan tukkoisempi kuin edeltäneillä viikoilla. Jospa tänä viikonloppuna kävisin sauvomassa edes yhden lenkin ja muistaisin taas, miten kivaa on välillä vain kävellä ja jättää samalla turhat, tunkkaiset ajatukset lenkkeilyreitin varrelle peittymään hankeen.
Musiikki on aina kuulunut elämääni tavalla tai toisella, ja etenkin jumppien myötä se on noussut merkittäväksi osaksi myös liikuntaharrastustani. On kiistatonta, että musiikilla on aivan valtava rooli ryhmäliikunnassa: se antaa koko ryhmälle yhteisen sykkeen, jonka tahtiin liikkua, ja toimii tehokkaana tunnelmannostattajana. Tuskin kukaan kiistää sitä, etteikö hyvän biisin aikana jaksaisi tehdä vatsarutistuksia sinnikkäämmin kuin ärsyttävän kappaleen soidessa.
Olen ihan tietoisesti välttänyt lisäilemästä blogipäivityksieni perään "viikon treenibiisejä", sillä ne samat LMFAO:n Sexy and I know it-jumputukset löytyy miljoonasta muusta enemmän tai vähemmän liikuntaan liittyvästä blogista. Ei sillä, etteikö minua inspiroisi ihan se sama klubitamppaus mikä luultavasti inspiroi myös muita kanssani zumbatunnilla hikoilevia daameja. ("Nyt jos sheikkaan oikein ankarasti tämän tahtiin täällä jumppasalissa, niin viikonloppuna voin sitten sheikata tämän tahtiin Bran tanssilattialla.") Kulunut juttu nyt vaan on kulunut juttu.
Sen sijaan tämä päivitys esittelee muutaman biisin, joihin en ole koskaan ryhmäliikuntatunneilla törmännyt, mutta jotka saavat tanssijalkani välittömästi vipattamaan.
1. Edith Piaf - Padam padam
Näyttäkää minulle yksikin ranskaa opiskellut romantikko, joka ei rakasta Edith Piafia! Padam padamin tahtiin pyörähtelen vain silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Kerran menin tekemään sen virheen, että elin suurta musiikin ja tanssin draamaa (keskellä mielikuvitukseni pariisilaista katumiljöötä), kun poikaystäväni sattui paikalle. "Mitä sä oikein teet?" -kysymys palautti minut Suomen kamaralle. Kysymyksestä päättelin, ettei improvisoitu koreografiani suurine kaarineen saanut häntä välittömästi haltioitumaan tanssijanlahjoistani.
Piafin lauluissa tarinat eivät aina ole niin onnellisia, mutta siitähän tulee vain lisää draamaa myös tanssiin.
2. Jarkko Martikainen & Äänioikeus - Jatkakaa soutamista
Video on vähän kehno, sillä äänet on hiljaisella, miksaus ei tietenkään pääse lähellekään levyversiota, ja lisäksi videon alussa on vielä Martikaisen puhetta keikan alkuun, mutta kohdasta 0:43 eteenpäin kuulette sitä, mitä halusin teille soittaa.
Martikainen on ehdottomasti yksi suosikkisanoittajistani, ja hänen uusin levynsä Usko (Sakara records, 2011) on pyörinyt soittimessani ilmestymisestään lähtien. Viime kesän väsyneinä aamuina, kun en olisi jaksanut herätä töihin, Jatkakaa soutamista potki minuun yleensä tehoa. Biisin letkeä poljento, Äänioikeuden mahtavat muusikot ja Martikaisen nappiin osuvat lyriikat tekevät luovuttamisen mahdottomaksi.
"Ja kun mylvii maailma:
'kahdesta voit valita:
työ tai köyhän kuolema', ei valita voikaan."
3. Electric Six - Gay Bar
Älkää ihmetelkö hiljaista alkua, biisi lähtee vasta noin kymmenen sekuntin kohdilta. Pistin videon piiloon, jotta voisitte keskittyä ihan vain musiikkielämykseen... *hihittää ja punastelee*
Tämän biisin historiaan liittyy hervoton kansanopistovuosi lukuisine bileineen. En edes muista, mistä tämä biisi alunperin nousi silloin puheeksi, mutta joka tapauksessa siitä tuli yhden rilluviikonlopun tunnusbiisi, josta se päätyi Spotifyn bilesoittolistalleni, josta se nykyisinkin aina aika ajoin kummittelee. Gay Barissa on jotakin niin rivoa ja hervotonta, ettei sen tahtiin voi istua sohvalla jalat ristissä ja nilkat piilossa. Sitä kuunnellessa täytyy olla rokkitähden asennetta ja munaa – ja tietenkin mukana täytyy laulaa. Sanat ei ole haastavat, vähintäänkin "gay bar, gay bar, gay bar" -kohtiin pääsee mukaan jo ensikuuntelulla!
Olkapääni selvisi core-tunnista, mutta edelleenkin hartiaseudun jumit hieman vaivasivat, kun lankkujen aikana kädet alkoivat puutua. Kaiken kaikkiaan tuntuu kuitenkin siltä, että kehitystä parempaan tapahtuu koko ajan hitaasti, mutta varmasti.
Coressa koin tuskaisten lankkujen ohella kuitenkin myös hyviä hetkiä, jotka muistuttivat minua siitä, miksi kaltaiseni jumppaurpo jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen. Tasapainosarjan aikana tuli jotenkin vahva ja pitkä olo. Tuntuu, että ruotoni oikeni pitkästä aikaa kunnolla, seisoin suorassa ja vahvana, vaikka tukena olikin vain yksi jalka ja tasapainoa haastamassa vielä moninkerroin taiteltu jumppamatto. Hetken jo melkein haaveilin näyttäväni kuntosalien mainosten (kauttaaltaan photoshopatuilta) terveiltä, hyvinvoivilta ja timmeiltä liikkujilta, mutta otsatukan tippuessa jälleen kutittamaan otsaa, muistin tutisevani tulipunaisena ja tukka sotkussa. Se ei kuitenkaan vienyt hetkeni iloa. Kaikille jumppaajille noita mainoshetkiä, ne nostattaa kummasti treenamisen innostavuutta!
Toinen hyvä hetki oli, kun oivalsin olennaisimman ytimen selällään tehtävistä lantion nostoista: se tuki todellakin tulee sieltä keskivartalosta. En voi vedota siihen, etteivät jumppaohjaajat kautta aikain olisi hokeneet hyvästä keskivartalon tuesta, mutta torstaina vasta oivalsin, mitä se tarkoittaa käytännössä. En voi edelleenkään sanoa olevani mikään lantionnostojen mestari, mutta ehkä minusta vielä tulee sellainen. (Viitsivitsi. Jatkossakin takapuoleni pysyy liian lähellä mattoa. Haittaakse?)
Coren oivallusten ohella on pakko hehkuttaa, että ilmeisesti olen onnistunut tekemään jotakin ruokapuolellakin oikein, paino on nimittäin tippunut vuoden alusta noin 2-3 kiloa. Suurempana onnistumisen mittarina toimii kuitenkin navanympärys, joka on kaventunut useamman sentin. Surullista on, että muistelisin olleeni tämän blogin perustamisen aikoihin samoissa lukemissa kuin nyt (isommissakin on siis käyty), mutta toisaalta lohdullista, että vuosien nousun jälkeen suunta on kerrankin alaspäin.
Mitään suurempia tavoitteita en ole vatsalleni asettanut, vaan tärkeämpää on oma hyvä olo, ja sitä on kyllä riittänyt viimeisimmän viikon ajan (lukuunottamatta pientä olkapääepisodia). Erityisesti mahan pienentyminen pistää hymyilyttämään. En usko, että suurin vaikutus on itse laihtumisella, vaan yksinkertaisesti sillä, että liikunnan aloittamisen myötä itsetuntoni ja mielialani ovat kohonneet huomattavasti. Kuten yllä kirjoitin, olen nyt kutakuinkin niissä lukemissa, joissa olin tämän blogin perustamisen aikoihin, mutta erona aikaisempaan olen huomattavasti tyytyväisempi itseeni.
Näillä puheilla en tarkoita, että tämä projekti olisi nyt tässä, että olen tyytyväinen itseeni, ja se tästä ruikutusblogista. Sen sijaan koen saaneeni päälle uuden, positiivisemman vaihteen. Päämääränä on edelleen hyvä olo, enkä reitistäkään ole vielä aivan varma, mutta minusta tuntuu, että kuljen nyt oikeaa polkua.
Peeäs: Poikaystävä on illan poissa, joten voin pitkästä aikaa käydä nukkumaan piikkimaton kanssa. Niin ihanaa kuin toisen viereen onkin nukahtaa, kyllä piikkimatossa on sitä jotakin.
Kuten edellisestä päivityksestäni saattoi päätellä, olen nyt vähän jumppahurahtanut. Intoani lisää treenin jälkeisen hyvänolonhyrinän lisäksi se, että kuntoni koheneminen on aistittavissa joka solussa liikunnan aikana. En enää väsähdä niin helposti kuin ennen, vaan jaksan jumpata koko tunnin, ja vaikka jossain vaiheessa tuntia väsymys painaisikin, niin lopputunnista energiaa tuntuu riittävän muillekin, enkä malttaisi lopettaa.
Tämän kehityksen havainneena veuhdoin maanantain kuntotanssitunnilla entistä innokkaammin verrattuna aikaisempiin zumbatunteihin. Viikonloppuna jälleen jumekseen menneet niskat ja hartiat saivat erityisesti liikettä osakseen, ehkä hieman liiaksikin. Seuraavana päivänä (eli eilen) lihakset tuntuivat siltä, että töitä on todellakin tullut tehtyä.
Ongelmia syntyi kuitenkin vasta illasta, kun siirsin tuolia huolimattomasti ja ilmeisesti jotenkin huonossa asennossa: ankara vihlaisu olkapäässä, jota seurasi jomotus, joka vaivasi vielä nukkumaan mennessäkin ja vaikeutti hyvän asennon löytämistä.
Kyllä, onnistuin ilmeisesti venähdyttämään olkapääni. Kovin kivulias se ei ole missään vaiheessa ollut, mutta tyhmä ja ärsyttävä vaiva. Tänään olisin halunnut käydä niskahartiajumpassa, mutta aamulla olkapäätä ja kättä pyöritellessäni pieniä vihlaisuja tuntui edelleen, joten jumppa jäi tältä päivältä väliin. Huomiselle voisin kyllä suunnitella jotakin sellaista liikuntaa, jossa olkapääni saisi olla suhteellisen rauhassa, mutta hiki voisi silti virrata. Selviytyisinköhän core-tunnista venähdyttämättä tätä uudelleen?
Toissaviikolla olin kovissa aikeissa mennä testaamaan zumbaa yliopistoliikunnan tunnille, mutta liikkeellelähtöni oli lukuisten surkeiden sattumusten sarja, joten loppujen lopuksi zumbat jäivät väliin. Tiistain tunnille olin lähdössä niin onnettoman myöhässä, että päätin jättää menemättä, ja keskiviikkona taas armoton päänsärky otti tiukan otteen nupistani noin tuntia ennen tunnin alkua.
Viime viikolla homma onnistui paremmin ja pääsin jopa tunnille asti! (Aplodeja, kiitos.) Sain itseni tunnille myös tällä viikolla, vaikka syvät vatsalihakset olivat vielä keskiviikkonakin kipeät maanantain coresta.
"Olen aina ollut sitä mieltä, että zumba on suuren markkinakoneiston
myllyttämä laji, jossa hikiset liikkujat 'pitävät hauskaa' ja hymyilevät
vain, koska se kuuluu konseptiin." (Minä blogipäivityksessäni 17.1.)
No, hikihän siinä tuli. Muiden kanssazumbaajien kasvoista en tiedä, mutta kyllä itseäni toki hetkittäin hymyilytti. Ei siksi, että konsepti käskee, vaan siksi, että oma veuhtomiseni huvitti hetkittäin itseäni: persaus heilui kyllä yksinkertaisten askelsarjojen tahtiin, mutta ongelmia ilmeni heti, kun sarjoihin piti liittää yksinkertaiset käsiliikkeet.
Johtopäätös: Jos jonkun ruumiinosan täytyy heilua, se on joko perse tai kädet. Molempiin en pysty.
Zumbaohjaaja oli kyllä varsinainen energiapommi (no, flegmaattinen zumbaohjaaja olisikin melkoinen paradoksi), ja energiaa välittyi tehokkaasti myös salin perukoille, jossa minä hypin ja yritin saada liikkeelle sekä takapuolta että yläkroppaa yhtä aikaa. Ensimmäisellä kerralla lämmittelybiisien aikana zumbaaminen tuntui vähän päättömältä koikkelehtimiselta ja mietinkin jo, miksi vatkaisin arseani jumppasalilla, kun harrastan samanlaista sheikkausta kotona yksin ollessani suljettujen verhojen takana. Viimeistään tunnin puolivälissä oivalsin, miksi voisin zumbata toistekin: sitä hetkuttelua ja herutusta kun ei jaksaisi tehdä kotona niin kovalla teholla miltei tuntia kerrallaan. Tämän ajatuksen innoittamana olin siis salin perukoilla tälläkin viikolla.
Yliopistoliikunnalla on vielä ensi viikolla kaksi zumbatuntia, mutta sen jälkeen keskiviikon zumbatunnin kohtalosta ei ole vielä ainakaan julkistettua tietoa. Hieman harmi, jos zumbaa on jatkossa tarjolla vain tiistaisin, sillä jumppapäiväni ovat tällä hetkellä olleet maanantai ja keskiviikko. Toisaalta yliopistoliikunnan tarjonta on sen verran laaja, että uskon löytäväni kyllä muutakin ilahduttavaa ja hikeä nostattavaa, mutta olisi helppo mennä nykyisillä: maanantaina core, keskiviikkona zumba. Perjantaisin ja sunnuntaisin olen käynyt sauvakävelylenkeillä, joita olen yrittänyt pitää vähintään tunnin mittaisina.
Näillä tavoitteilla viikon liikuntamäärä (pakollisten yliopistolle kävelyjen lisäksi) on noin neljä tuntia, mikä on kaltaiselleni sohvaperunalle aika hyvä saavutus. Tätä määrää olen nyt pitänyt yllä jo muutaman viikon ajan, ja ai että miten olo tuntuu hyvältä! Etenkin sauvakävelylenkit hyytävässä pakkasessa kunnolla toppautuneena saavat hyvänolon hormonit hyrräämään, ja illalla piikkimatolle köllähtäessä uni kumahtaa kupoliin aiempaa sutjakammin.
