Eilen illalla uni ei meinannut tulla millään. Vatvoin mielessäni vanhoja asioita ja tapahtumia, joille en voi enää mitään, mutta en osannut päästää irti ajatuksesta "olisinko voinut tehdä jotakin toisin?" Sen lisäksi mieltä painoi tälle päivälle varaamani e-tentti, jonka peruin puolenyön maissa suunnattoman epätoivon iskiessä.
Vielä aamulla herätessäkin mielessä pyöri tentti ja luovuttaminen. Yliopiston joustavat opintomahdollisuudet eivät ole se kätevin tapa saada tällainen selkärangaton suorittamaan opintopisteitä. Tarvitsen selkeärajaisia luentokursseja rajallisilla uusintamahdollisuuksilla, jotta saan itseni opiskelemaan tehokkaasti. Pienen pakotuksen alla tulokset ovatkin sitten useimmiten hyviä, joten löysäily ja huono valmistautuminen e-tenttiin ärsyttivät itseäni entistä enemmän. Niinpä tänä aamuna torkutin tavanomaisen pitkään ja ruoskin itseäni itseinhossa velloessani.
Kun lopulta sitten sain itseni jalkeille ja aamupalalle, mieleeni tuli ystäväni kanssa käyty keskustelu kuulumistenvaihdosta ja meitä suomalaisia tyypillisesti vaivaavasta oireyhtymästä: valittamisesta. Normaali kuulumistenvaihto tuntuu olevan aivan liian usein sitä, että kerrotaan, mikä on huonosti. Negatiivisten asioiden ja tuntemusten puhuminen auttaa kyllä varmasti käsittelemään asioita ja pienentämään taakkaa, mutta ovatko ne asiat ainoita huomionarvoisia? Tai niin tärkeitä, että tahtoisimme keskustelunkumppanin ehdottomasti tietävän niistä ensimmäisinä? Aamuteetä keitellessäni päätin muokata tämän päivän kuulumiseni uuteen uskoon.
"Lusmuilin tenttiinluvuissa ja niinpä luovutin ja lykkäsin tuskaa viikolla eteenpäin."
korvautui uudella, positiivisemmalla
"Päätin ottaa itselleni viikon lisäaikaa tenttiin valmistautumiseen."
Teini-iän angsteissani omaksuin itselleni vahvan pessimistin asenteen. Vasta saatuani lukuisilta tahoilta kehuja siitä, miten osaan muotoilla ankeatkin asiat kuulostamaan paremmilta, hyväksyin sisälläni piilevän pienen optimistin. Olen myös lukenut akkainlehtiä niin ahkerasti, että olen pikkuhiljaa alkanut omaksua asenteen, jonka mukaan asiat ovat sitä, mitä niistä tekee. "Lusmuilun" korvaaminen "lisäajan ottamisena valmistautumiseen" oli hyvä asennemuutos: heti aamupalan jälkeen sain itseni tenttiaineiston ääreen, kun se aikaisemmin on tuntunut (asian kiinnostavuudesta huolimatta) suorastaan vastenmieliseltä.
Jotta tämä päivitys ei menisi pelkästään siihen, että perustelen itselleni tenttini lykkäämisen oikeutusta, kerrottakoon myös, että polkaisen kevään jumppakauden käyntiin tänään. Suunnitelmissa on survoutua Nipen kanssa yliopistoliikunnan zumbatunnille. Olen aina ollut sitä mieltä, että zumba on suuren markkinakoneiston myllyttämä laji, jossa hikiset liikkujat "pitävät hauskaa" ja hymyilevät vain, koska se kuuluu konseptiin. Kyyninen näkemykseni zumbasta on kuitenkin isosti ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri yllä kirjoitin optimismistani. Ei siis auta muu kuin kyseenalaistaa kyynikkoni ja kokeilla.
Eli tekohymy naamalle ja zumbatunnille vatkaamaan – eiköhän se hymy muutu aidoksi tunnin mittaan. (Jos ei, optimismini on todella kovalla koetuksella.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti