Motivaatiota olen hakenut lukuisista eri suunnista, viimeisimpänä HeiaHeiasta iskäni yllyttämänä. Tänään sivustolla käydessäni treenilokini näytti masentavan tyhjältä ja yksipuoliselta, kunnes keksin lisätä sinne sairaspäivät, joina niistin nenääni ruvelle.
Sen jälkeen aloinkin miltei tuntea pientä syyllisyyttä tiistain kävelylenkistä sairaspäivänä. Kyseessä oli kuitenkin vain rentoa käppäilyä apteekkiin ja kaupan kautta kotiin, ei hikiliikuntaa.
Tiistain lenkki oli sellainen, joita toivoisin tekeväni enemmänkin. Ulkona oli upea pakkasilma, tähtitaivas ja kauniisti lumella kuorrutetut puut. Ihastelin ympäristöäni niin, että päätin käydä apteekkiin pienen mutkan kautta, jotta pystyin taittamaan matkani ison kadun sijaan pienempiä, omakotitalojen reunustamia teitä pitkin. Jostakin nousi taas se into, joka minua liikutti talvena 2009-2010: löysin silloiselta asuinpaikkakunnaltani Joutsenosta ihanan reitin, joka kulki kauniiden ja tunnelmallisten omakotitalojen keskellä. Keskustalenkkeily ei missään nimessä ole minun juttuni, pimeillä metsäpoluilla (tai vaikka valaistuillakin) taas tulen omien askelteni kahinasta vainoharhaiseksi ja olen jatkuvasti varma jonkun seuraavan minua. Sen sijaan omakotialueilla lenkkeilystä talviaikaan nautin todella. Eniten minua lenkkeilyttävät alueet, joilla kauniisti verhoillut puutalot hehkuvat lämpimine ikkunoineen ja tyylillä aseteltuine ulkovaloineen.
Tästä innostuksestani talvisiin omakotialueisiin voisinkin kehittää itselleni uuden lenkkeilyttäjän: ympäristöön tutustuminen tunnelmallisimpien katujen etsimisellä. Tämä on nimittäin ensimmäinen talveni tässä asunnossa ja näillä kulmilla, joten en ole vielä ehtinyt koluamaan kaupungin tätä laitaa kyllästymiseen asti. Ja jos vaikka pääsenkin kyllästymään, niin kävelemällä pääsee kauemmaskin, kunhan vain pitää huolen siitä että jaksaa kävellä myös takaisin.
Flunssan takia jouduin perumaan tiistain fysioterapian. Harmitti vietävästi, sillä olisin todella kaivannut akupunktioneuloja selkääni, mutta en tietenkään halunnut tartuttaa flunssaa fysioterapeuttiini. Sitä paitsi hierontapöydällä makaamisesta ei siinä nuhassa olisi tullut mitään, sillä selälläni maatessani meinasin tukehtua räkään, vatsallani maatessani taas vuodin kuin Niagara. Tai kuin Kiutaköngäs vähintään.
Otin vahingon takaisin pötköttämällä piikkimatolla eilen oikein kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran alkuiltapäivästä, toisen kerran juuri ennen nukkumaanmenoa. Tammikuun alussa piikkimatto tuntui pitkän tauon jälkeen yhtä inhottavalta kuin ensimmäisillä kokeiluillani, mutta tällä kertaa totuin käyttöön nopeammin. Eilen nukahdinkin matolle molemmilla käyttökerroilla, ja illalla sain unta hyvin nopeasti myös matolta pois siirtymisen jälkeen. Kenties ensimmäinen kerta tämän vuoden puolella, kun nukahdin ilman tuskaista pyörimistä. Sen innoittamana aion käyttää piikkimattoa tänäkin iltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti