torstai 26. tammikuuta 2012

Luovuttaminen vai lievennys?


Ylläolevassa kuvassa tiivistyy viikonlopun meiningit: vehnäjauhoja ja valkoista sokeria. Perheeni tuli Jyväskylään juhlistamaan äitini synttäreitä, joten olimme poikaystävän kanssa sopineet löysätä kuria perjantain ja lauantain ajaksi. Niinpä viikonloppu korkattiin pizzapiirakoilla (vanhempieni tuomilla), täytekakulla ja kuohuviinillä, ja lauantaina sorruin keilauksen jälkeen mutustelemaan aulabaarissa tuhdin kanakorin.
Täytyy tunnustaa, että tammikuun alusta alkaneen ehdottoman roskaruokakiellon päälle friteerattu kana ja ranskalaiset perunat maistuivat erityisen hyviltä, mutta fiilis jo kanakorin jälkeen oli aika raskas. Siihen päälle vielä illalla kolmen ruokalajin illallinen ravintolassa hiilareiden laatua ajattelematta, niin kylläpä olo omassa kropassa tuntui tukalalta puoliltaöin kotiin päästessä.

Näiden havaintojeni myötä voin kertoa, että ainakin omassa ruokavaliossani hiilareiden laadulla on siis selvästi merkitystä. Poikaystäväni vahvistaa johtopäätöksen oman kroppansa osalta.

Ja sitten päästäänkin otsikkoon.
Viikonlopun vierailuun sisältyi nimittäin uudenlaisia ongelmia, joita en olisi ennen tammikuuta tullut ajatelleeksikaan. Vanhemmillani on tapana tuoda käydessään yleensä ruokaa, tällä kertaa ne olivat pääasiassa leipomotuotteita kummankin työpaikkaruokaloiden perjantaisista take away-myynneistä. Saimme pizzapiirakoita, jotka tuhosimme porukalla jo perjantaina, mutta sen lisäksi äiti oli ostanut meille aiemmin suuresti rakastamaani jyväleipää sekä toscapiirakkaa herkuksi.
Näistä kauniista eleistä tuli heti pienenlainen ahdistuksenpoikanen: vaaleaa jauhoa, apua! Luotin siihen, että saisin esimerkiksi toscapiirakan syötettyä perheelle viikonlopun aikana, mutta toisin kävi. Täytekakkuakin jäi yli, kun se perinteisesti suurin kakkusyömäri (eli minä) piti yllä suurta "ei-tee-mieli" -itsepetosta.

Kelkkani kääntyi, "karppikuuri" (jos räpeltelyäni sellaiseksi pystyi nimittämään) lieventyi ja olo helpottui, kun maanantaina luin ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin blogista kirjoituksen liian hyvästä syömisestä. Totesin, että homma on karannut lapasesta, kun yksi helkkarin piirakka ja ihana jyväleipä aiheuttavat kauheita tuskia pelkästään olemalla ruokakaapissamme. Luin otteita Borgin tekstistä keittiössä hääränneelle poikaystävälleni, ja totesimme yksissä tuumin, että ruokailu oli karannut mukavasta hommasta rajoitteiksi ja kieltojen viidakoksi. Siinä hetkessä kiellot lensivät romukoppaan ja päätimme vaihtaa ne ihanteiksi.

Mietimme kuluneita viikkoja ja sitä, mitä positiivista olimme tiukasta kurista oppineet:
1) Vaihtoehdot. Aina ei ole pakko syödä perunaa, pastaa tai riisiä. Uusien lisukkeiden kokeilut olivat antoisia ja opettavaisia, ja aiomme jatkaa avoimemmin linjoin.
2) Ilman karkkia ja sipsejä pärjää useamman viikon. Kyllä, tämä oli oikeasti minulle jossain määrin uusi havainto. Sovimme, että sipsejä ei edelleenkään päästetä asuntoomme ilman hyviä perusteluita. Poikaystävä olisi halunnut pitää karkit täydessä kiellossa, mutta minä en suostunut siihen. Tykkään karkeista! Toki karkkien kulutuksen kriittinen tarkastelu ei ole lainkaan pahitteeksi. Sitä jättisupermättöähkypussia ei tarvitse ostaa joka kerta, kun vähänkään tekee mieli.
3) Kyllä kunnon ruisleipä voittaa vehnäsekoiteleivät. Tämä ei ollut minulle mikään uusi juttu (Palokan perinneleipurien luomuruisvuokaleipä ♥), mutta jotenkin yhteenmuuton jälkeen olin taipunut poikaystävän näkemykseen siitä, että vehnäsekoiteleipien (esim. Ruispalat/Ruispuikulat) ostaminen on suositeltavaa halvemman hinnan vuoksi. Ei muuten ole. Ennemmin syön pienempiä paloja täyttä ruista, ja niin tekee nykyisin poikaystävänikin.

Ai että, miten hyvältä maissimurot maistuivatkaan viikkojen tauon jälkeen!

(Se toscapiirakka odottaa muuten pakkasessa yllätysvieraita tai muita kestittäviä. Ei ahdista enää.)

tiistai 17. tammikuuta 2012

Hyvä päivä vaikka väkisin

Eilen illalla uni ei meinannut tulla millään. Vatvoin mielessäni vanhoja asioita ja tapahtumia, joille en voi enää mitään, mutta en osannut päästää irti ajatuksesta "olisinko voinut tehdä jotakin toisin?" Sen lisäksi mieltä painoi tälle päivälle varaamani e-tentti, jonka peruin puolenyön maissa suunnattoman epätoivon iskiessä.
Vielä aamulla herätessäkin mielessä pyöri tentti ja luovuttaminen. Yliopiston joustavat opintomahdollisuudet eivät ole se kätevin tapa saada tällainen selkärangaton suorittamaan opintopisteitä. Tarvitsen selkeärajaisia luentokursseja rajallisilla uusintamahdollisuuksilla, jotta saan itseni opiskelemaan tehokkaasti. Pienen pakotuksen alla tulokset ovatkin sitten useimmiten hyviä, joten löysäily ja huono valmistautuminen e-tenttiin ärsyttivät itseäni entistä enemmän. Niinpä tänä aamuna torkutin tavanomaisen pitkään ja ruoskin itseäni itseinhossa velloessani.

Kun lopulta sitten sain itseni jalkeille ja aamupalalle, mieleeni tuli ystäväni kanssa käyty keskustelu kuulumistenvaihdosta ja meitä suomalaisia tyypillisesti vaivaavasta oireyhtymästä: valittamisesta. Normaali kuulumistenvaihto tuntuu olevan aivan liian usein sitä, että kerrotaan, mikä on huonosti. Negatiivisten asioiden ja tuntemusten puhuminen auttaa kyllä varmasti käsittelemään asioita ja pienentämään taakkaa, mutta ovatko ne asiat ainoita huomionarvoisia? Tai niin tärkeitä, että tahtoisimme keskustelunkumppanin ehdottomasti tietävän niistä ensimmäisinä? Aamuteetä keitellessäni päätin muokata tämän päivän kuulumiseni uuteen uskoon.

"Lusmuilin tenttiinluvuissa ja niinpä luovutin ja lykkäsin tuskaa viikolla eteenpäin."
korvautui uudella, positiivisemmalla
"Päätin ottaa itselleni viikon lisäaikaa tenttiin valmistautumiseen."

Teini-iän angsteissani omaksuin itselleni vahvan pessimistin asenteen. Vasta saatuani lukuisilta tahoilta kehuja siitä, miten osaan muotoilla ankeatkin asiat kuulostamaan paremmilta, hyväksyin sisälläni piilevän pienen optimistin. Olen myös lukenut akkainlehtiä niin ahkerasti, että olen pikkuhiljaa alkanut omaksua asenteen, jonka mukaan asiat ovat sitä, mitä niistä tekee. "Lusmuilun" korvaaminen "lisäajan ottamisena valmistautumiseen" oli hyvä asennemuutos: heti aamupalan jälkeen sain itseni tenttiaineiston ääreen, kun se aikaisemmin on tuntunut (asian kiinnostavuudesta huolimatta) suorastaan vastenmieliseltä.

Jotta tämä päivitys ei menisi pelkästään siihen, että perustelen itselleni tenttini lykkäämisen oikeutusta, kerrottakoon myös, että polkaisen kevään jumppakauden käyntiin tänään. Suunnitelmissa on survoutua Nipen kanssa yliopistoliikunnan zumbatunnille. Olen aina ollut sitä mieltä, että zumba on suuren markkinakoneiston myllyttämä laji, jossa hikiset liikkujat "pitävät hauskaa" ja hymyilevät vain, koska se kuuluu konseptiin. Kyyninen näkemykseni zumbasta on kuitenkin isosti ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri yllä kirjoitin optimismistani. Ei siis auta muu kuin kyseenalaistaa kyynikkoni ja kokeilla.

Eli tekohymy naamalle ja zumbatunnille vatkaamaan – eiköhän se hymy muutu aidoksi tunnin mittaan. (Jos ei, optimismini on todella kovalla koetuksella.)

lauantai 14. tammikuuta 2012

"Olet itsenäinen, riippumaton ja kurinalainen"

Kroppa kuntoon! -blogin Viivin postauksen innoittamana eksyin minäkin Kunto Plussan sivuille testaamaan, millainen liikunta sopisi minulle. Tulokset olivat enemmän kuin koomiset. No, lukekaa ensin itse:

Olet itsenäinen, riippumaton ja kurinalainen

Et pelkää teknisesti vaikeita suorituksia etkä kovaa, kurinalaista työtä.
Haluat olla riippumaton ja itsenäinen ja vaadit itseltäsi paljon.
Persoonallisuus: Olet luotettava ja järkevä. Ajattelet loogisesti ja näet myös yksityiskohdat. Pidät järjestyksestä ja pyrit yltämään hyviin työsuorituksiin.
Liikunta: Harjoittelet mielummin yksin kuin ryhmässä ja sinulle sopivat yksilölajit paremmin kuin joukkuelajit. Sinulla on itsekuria myös pitkäkestoiseen harjoitteluun.
Sinulle sopii esimerkiksi maantiepyöräily tai tavoitteellinen voimaharjoittelu. Sinulla on edellytyksiä suunnitelmallisten harjoitusohjelmien noudattamiseen. Sinulle sopivat lajit, joissa voit seurata kehitystäsi, edistymistäsi ja tuloksiasi. Sinulla on myös sitkeyttä ylläpitää notkeuttasi kotikuntoilulla.
Paras harjoitteluajankohta: Sinun energiatasosi on korkeimmillaan myöhään illalla. Tahdonvoimallasi pystyt nousemaan aamulla lenkille, mutta sinun on merkittävästi helpompi treenata iltaisin - ja silloin liikuntasaleillakin on väljempää.
Lajit
  • KUNTOA: Budolajit, maantiepyöräily, pitkänmatkanjuoksu, uinti, murtomaahiihto
  • VOIMAA: Voimaharjoittelu kuntosalilla tai kotona
  • NOTKEUTTA: Jooga, pilates ja kotijumppa

 Ja nyt voimme yhdessä revetä räkäiseen nauruun: HAHAHAHAHAH!

Sen verran voin toki myöntää, että persoonallisuuden osalta allekirjoitan osan väitteistä. Pyrin olemaan looginen ja yksityiskohtiin saatan uppoutua liiaksikin pipertelemään. Pidän myös järjestyksestä (vaikka se ei aina käytännön tasolla näykään) ja pyrin hyviin työsuorituksiin, kyllä. Mutta tuo liikuntaosio ei sitten täsmääkään, ei yhtään. Tykkään harrastaa ryhmässä, yksin harjoittelu on ankeeta hommaa. Joukkuelajit, etenkin palloilulajit, eivät kyllä ehkä ole vahvimpia heiniäni, sillä olen usein äitini sanoin "vastapuolen paras pelaaja", mutta tykkään yrittää silti.
Hämmentävin osuus on silti lause "Sinulla on itsekuria myös pitkäkestoiseen harjoitteluun." Ai on vai? Ennen eilisiltaa en edes tiennyt, mitä 'itsekuri' tarkoittaa. Missä siis on itsekurini pitkäkestoiseen harjoitteluun? Jos pitkäkestoisella harjoittelulla tarkoitetaan kahden viikon putkea, niin joo, sellaiseen itsekurini riittää juuri ja juuri. Sitten tulee flunssa tai muuten vain laiskottaa, ja siitä seuraakin useiden viikkojen liikunnan välttelemisen harjoittelu.

Lajiehdotuksille täytyy kyllä nyökytellä hyväksyvästi, sillä kunnon ja notkeuden osalta tykkään ehdotuksista. Maantiepyöräily tai pitkänmatkanjuoksu eivät ole aivan leipälajejani, mutta uintia ja murtomaahiihtoa on tullut harrastettua mahdollisuuksien puitteissa jo useamman vuoden ajan. Budolajeista taas olen tutustunut taekwondoon, ja on kyllä pitkästä aikaa valtava ikävä tatamille. Notkeusosastolta jooga on tuttu, astangajoogaa olen harrastanut pari lyhyttä jaksoa elämästäni.
Kaikkia näitä liikuntakokeiluitani kuitenkin leimaa nimenomaan lyhytaikaisuus ja kesken jättäminen. Taekwondo jäi aikoinaan, kun seurustelu ja koulu kiinnostivat enemmän, jooga taas siksi, etten osannut tehdä edes lyhyestä joogatuokiosta päivittäistä tai edes useamman kerran viikossa toistuvaa tapaa. Muut ryhmässämme kehittyivät, saivat lisää notkeutta ja voimaa, kun minä ähisin ja puhisin taipuisana kuin rautakanki.

Että sellainen testi. Eihän näitä kuulu vakavasti ottaa, mutta toki hyvänä ajatusten herättelijöinä tällaiset leikkimieliset testit toimivat. Tämä testi nostikin mieleeni kysymyksen siitä, miksi suhtaudun joihinkin kursseihini kuin kysymys olisi elämästä ja kuolemasta, mutta oma terveyteni (jossa viime kädessä on kysymys elämästä ja kuolemasta sekä niiden laadusta) ei saa osakseen samanlaista panostusta.

Miten siirtäisin osan opiskelujeni intohimosta lenkkipoluille ja jumppatunneille?

"Karppauksesta", kokeiluista ja kohtuudesta

Otsikko lainausmerkeissä siksi, että olen alkanut jo tässä vaiheessa (puolentoista hyväkarppiviikon jälkeen) hieman epäröimään. En ole edelleenkään saanut itseäni liikkeelle ja kirjastoon hankkimaan lisätietoa karppiruokavaliosta, eli ruokavaliomme on toistaiseksi ollut vähän jotakin karppiruokaan päin: käytännössä siis ei perunaa, vaaleaa pastaa, riisiä tai vaaleaa leipää. Sokereita en ole jaksanut edes ryhtyä syynäämään huolella, joten piilosokereita on tullut varmasti syötyä, plus että siihen päälle vielä ei-niin-piilossa olevat sokerit pakastemarjoista. Pakastin loppukesästä mansikoita, pensasmustikoita ja vadelmia, ja ripsuttelin päälle sokeria aika roisilla kädellä "ettei tarttee sit sulatuksen jälkeen enää lisätä..." No ei tarvitse todellakaan lisätä sokeria, ei. Hyvä minä.

Suurin muutos ruokavaliossa onkin näkynyt lähinnä kokkausosastolla: "karppauksen" nimissä tulee kokeiltua uudenlaisia lisukkeita ja ruokavaihtoehtoja. Eipä olisi ennen tätä tammikuuta käynyt mielessäkään kokeilla lanttupydäriä, kahden kaalin muusia tai munakasrullaa. Toisaalta lisääntynyt kotikokkaus näkyy myös ruokalaskussa: vähän päälle viikossa on mennyt ruokaan saman verran rahaa kuin viime vuoden puolella meni puolessa kuukaudessa. Täytynee kasvattaa ruokabudjettia jotenkin tai ottaa ruokaostosten kuitit tarkan kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Toinen suuri muutos on tullut herkuttelupuoleen. Kaikenlainen herkuttelu ja suoranainen mässäily on nimittäin ollut suurin paheeni aina. Olen lapsesta lähtien natustanut karkkia enemmän kuin monet ikätoverini, ja viimeisimpien vuosien aikana kuvioon astuivat mukaan myös sipsit.
Viikottainen karkkipäivä on hyvä ajatus, mutta siihen sisältyvä kontrollin ajatus on kuitenkin suurta itsepetosta, jos silloin saa syödä ison pussillisen karkkia ja ahmia perään vielä roisisti sipsejä kermaviilidipin kera. Hulluimpina päivinä huuhdoin karkit ja sipsit alas vieläpä kokiksella. Kohtuus siis pysyi vain herkuttelupäivien määrässä, herkkujen määrä oli järkyttävä.

Sopimuksemme mukaan karkit ovat näin alkuun täysin pannassa, sipseistä puhumattakaan. Viime viikonloppu meni vielä helposti ilman herkkuja ensimmäisen viikonlopun huumassa, mutta tänään (olen vielä henkisesti perjantaissa) herkkujen haamu kävi korvani taakse kuiskuttelemaan. Poikaystävä lähti morjenstamaan kavereitaan, joten minä jäin yksin kotiin demoneineni. Hetkittäin tuntui, ettei ajatuksissa muuta kiertänytkään kuin rapeat, kullankeltaiset sipsit ja herkullinen barbeque- tai american-dippi. Jos niistä pääsinkin hetkeksi, niin aloin haaveilemaan hedelmäkarkeista. Olin jo nostanut kukkaroni eteisen pöydälle valmiiksi kauppareissua varten, mutta lykkäsin ja lykkäsin lähtöä. Tätä taistelua kävin kello 23:een asti, jolloin lähikauppa meni kiinni.
Voittajafiilis!

Sitten onkin enää se vaikeampi päivä eli lauantai edessä... Lauantai kun on oikeasti ollut meillä se varsinainen herkkupäivä. Huomenillalla en kuitenkaan toivottavasti ole yksin kotona. On helpompi hillitä itsensä, kun voi hakea henkistä tukea poikaystävältä. Perunalastut ovat hänenkin kielletty suosikkinsa – meitä on siis täällä kaksi kärsimässä, mutta toisaalta myös kaksi kurinpitäjää.

torstai 12. tammikuuta 2012

Motivaatiota vanhoista tempuista

Motivaatiota olen hakenut lukuisista eri suunnista, viimeisimpänä HeiaHeiasta iskäni yllyttämänä. Tänään sivustolla käydessäni treenilokini näytti masentavan tyhjältä ja yksipuoliselta, kunnes keksin lisätä sinne sairaspäivät, joina niistin nenääni ruvelle.


Sen jälkeen aloinkin miltei tuntea pientä syyllisyyttä tiistain kävelylenkistä sairaspäivänä. Kyseessä oli kuitenkin vain rentoa käppäilyä apteekkiin ja kaupan kautta kotiin, ei hikiliikuntaa.

Tiistain lenkki oli sellainen, joita toivoisin tekeväni enemmänkin. Ulkona oli upea pakkasilma, tähtitaivas ja kauniisti lumella kuorrutetut puut. Ihastelin ympäristöäni niin, että päätin käydä apteekkiin pienen mutkan kautta, jotta pystyin taittamaan matkani ison kadun sijaan pienempiä, omakotitalojen reunustamia teitä pitkin. Jostakin nousi taas se into, joka minua liikutti talvena 2009-2010: löysin silloiselta asuinpaikkakunnaltani Joutsenosta ihanan reitin, joka kulki kauniiden ja tunnelmallisten omakotitalojen keskellä. Keskustalenkkeily ei missään nimessä ole minun juttuni, pimeillä metsäpoluilla (tai vaikka valaistuillakin) taas tulen omien askelteni kahinasta vainoharhaiseksi ja olen jatkuvasti varma jonkun seuraavan minua. Sen sijaan omakotialueilla lenkkeilystä talviaikaan nautin todella. Eniten minua lenkkeilyttävät alueet, joilla kauniisti verhoillut puutalot hehkuvat lämpimine ikkunoineen ja tyylillä aseteltuine ulkovaloineen.

Tästä innostuksestani talvisiin omakotialueisiin voisinkin kehittää itselleni uuden lenkkeilyttäjän: ympäristöön tutustuminen tunnelmallisimpien katujen etsimisellä. Tämä on nimittäin ensimmäinen talveni tässä asunnossa ja näillä kulmilla, joten en ole vielä ehtinyt koluamaan kaupungin tätä laitaa kyllästymiseen asti. Ja jos vaikka pääsenkin kyllästymään, niin kävelemällä pääsee kauemmaskin, kunhan vain pitää huolen siitä että jaksaa kävellä myös takaisin.


Flunssan takia jouduin perumaan tiistain fysioterapian. Harmitti vietävästi, sillä olisin todella kaivannut akupunktioneuloja selkääni, mutta en tietenkään halunnut tartuttaa flunssaa fysioterapeuttiini. Sitä paitsi hierontapöydällä makaamisesta ei siinä nuhassa olisi tullut mitään, sillä selälläni maatessani meinasin tukehtua räkään, vatsallani maatessani taas vuodin kuin Niagara. Tai kuin Kiutaköngäs vähintään.
Otin vahingon takaisin pötköttämällä piikkimatolla eilen oikein kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran alkuiltapäivästä, toisen kerran juuri ennen nukkumaanmenoa. Tammikuun alussa piikkimatto tuntui pitkän tauon jälkeen yhtä inhottavalta kuin ensimmäisillä kokeiluillani, mutta tällä kertaa totuin käyttöön nopeammin. Eilen nukahdinkin matolle molemmilla käyttökerroilla, ja illalla sain unta hyvin nopeasti myös matolta pois siirtymisen jälkeen. Kenties ensimmäinen kerta tämän vuoden puolella, kun nukahdin ilman tuskaista pyörimistä. Sen innoittamana aion käyttää piikkimattoa tänäkin iltana.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Rakastakkee miun blogia!

No ku kaikki muutkin:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Loppiaisena lenssussa

© Rukiinen

Nuorehkossa avoliitossani kaikki ei ole yhteistä ("minun sohva, sinun mikro..."), mutta yksi asia on ilmeisesti pakko jakaa, vaikka kuinka tahtoisi sen pysyvän vain toisella: flunssa. Vielä eilen huitelin terveenä sauvakävelyllä ja kaupoilla, kotona ollessani silittelin tukkoista poikaystävää, mutta tänään aloitin aamuni Finrexinillä. Nielua polttelee ja nenä vuotaa, elämä on taas vähän huonoa.

Näin loppiaisen kunniaksi haluan jakaa Yhteishyvän 1/2012 ohjeet päivästä selviämiseen:

Kuva: Yhteishyvän verkkolehti


Olin suunnitellut tälle päivälle kaikenlaista pientä touhuamista ja kävelylenkkiä kirjastoon, mutta flunssa pisti minut jo epäilemään lenkkeilysuunnitelmieni kannattavuutta. Vasta tätä päivitystä kirjoittaessani sisäistin kunnolla, että tänäänhän on pyhäpäivä, eli kirjastot ovat kiinni. Tarvitsisin kipeästi uutta seinäkalenteria, jotta pysyisin kartalla siitä, mikä päivä milloinkin on.

Pyhitän siis päiväni pyjamalle ja joulun alla tekemättä jääneille koulutöille. Normaali opiskelijan "lepopäivä".

torstai 5. tammikuuta 2012

Rukiinen kokeilee: konsolipelit

Olohuoneestamme raikaa nykyisin vuoroin railakas kiroilu, vuoroin riemunhihkaisut. Meillä lyödään, hakataan nyrkeillä, miekalla tai millä tahansa muulla käteen sattuvalla. Meillä taistellaan pahoja henkiä vastaan, pelastetaan maailmaa tai sitten ihan vain hakataan silkasta hakkaamisen riemusta.
Meillä on Nintendo Wii.

En ole ikinä osannut pelata mitään konsolipelejä, sillä kotonani ei lapsuudessani ollut Nintendoa tai PlayStationia (toisin kuin kaikilla muilla, siltä minusta ainakin tuntui). Poikaystäväni on sen sijaan hakannut nappeja pikkunassikasta lähtien lukuisilla eri pelivehkeillä. Kun hän viikko sitten ilmoitti ostaneensa "meille" käytetyn Nintendo Wiin, ensimmäinen ajatukseni oli "itsellesihän sinä sen ostit". Epäilykseni ei osoittautunut täysin aiheettomaksi, sillä ensimmäisiksi peleiksi oli jotenkin ihmeen kaupalla valikoitunut Legend of Zelda: Skyward Sword ja Metroid Other M. "Haltiat hyppii jossakin ja hakkaa örkkejä miekalla," mietin katsoessani Legend of Zeldan kantta. "Ja mikä tää toinen on? Avaruusmutanttien paukuttamista laseraseilla?"
Alienien tappaminen ei tuntunut houkuttelevalta, mutta olin päättänyt tutustua "meidän Nintendoomme" vaikka väkisin, joten pyysin poikaystävääni opettamaan minulle pelaamista Zeldan avulla.

I Have a Wii-mote or Two 355/365
Wiin ohjaimet tuntuivat heti alkuun helpommilta kuin perineiset kapulat, joissa yhtä ohjainta pidetään kadessa kädessä. Kaltaiseni pelijunttikin oppi käyttämään miekkaa Legend of Zeldassa, kun miekka toimii isoa ohjainta huitomalla. Vastaavasti taas pienempi ohjain (nunchuk, jos termeillä puhutaan) oli riittävän yksinkertainen: kolme nappia ja liikkeentunnistin. Enempää ei minun käsityskykyni pystyisikään käsittelemään ohjaimessa, jolla pitäisi ohjata pelihahmon kaikkia liikkeitä.

Mutta missä ovat odottamani Wii Sports ja Wii Fit? Sportshan on alkujaan tullut mukaan konsolia ostaessa, mutta näin käytettynä se ei tietenkään kuulunut hintaan. Harkitsin jo lähteväni kaupoille Wii Fitin ja tasapainolaudan perässä, mutta onneksi aloin epäröimään. Tarvitsenko tasapainolautaa ja peliä saadakseni itseni liikkeelle ja kuntoon? Voiko Nintendon pelaaminen olla liikuntaa? Tai pitäisikö sen edes olla? Ei! Miksi pitäisi? Olen viimeisten muutaman vuoden aikana käyttänyt opiskelijan tuloihin suhteutettuna ison summan urheiluvälineisiin ja yliopistoliikunnan kausitarroihin, miksi en siis hyödyntäisi niitä?

Legend of Zelda pysynee siis jatkossakin ykköspelinäni, sillä muihin en ole jaksanut edes tutustua. Sitä paitsi huomasin tänään jo eläytyväni peliin niin, että hyppäsin sohvalta vaanivaan kyykkyasentoon taistellessani Girahimin kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen "iso" vastus pelin kuluessa, joten luultavasti tulevat vastukset nostavat takapuoleni entistä varmemmin sohvalta. Olkoon Nintendon pelaaminen silti edelleen vain Nintendon pelaamista, jumppani voin hoitaa muutenkin.

Alkuperäinen kuva: Spike55151 @ Flickr; muokkaukset: Rukiinen


Täytyy kuitenkin tunnustaa, että eläytymisen ja huitomisen myötä Xbox Kinect on alkanut hieman houkutella, varsinkin kun Wiin vierestä löytyy jo entuudestaan Xbox 360... Mutta houkutelkoon vain! Pyrin taistelemaan himoani vastaan aina ensi viikolle asti, jolloin yliopistoliikunnan kevätkausi käynnistyy. Aion jumpata niin ahkerasti, ettei Kinect muistu mieleenikään!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Lanttua karpeille

Kuten eilisessä päivityksessä jo mainitsinkin, taloudessamme yritetään tehdä siirtymää hiilihydraattitietoisempaan ruokavalioon. Poikaystävä on hiilariähkyissään ja -turvotuksissaan ehdotellut karppaamista viime kesästä lähtien, mutta minä (kannustavana tyttöystävänä) olen torpannut kaikki ehdotukset. Olen uskonut painonhallinnan toimivan parhaiten kohtuullisella ruokailulla ja runsaalla liikunnalla, tosin käytäntöön en ole osannut kumpaakaan ihannettani täysin siirtää.
Mikä sitten sai minut suostumaan vihdoinkin poikaystäväni karppausehdotuksiin? Viimeisimmässä Kodin Kuvalehdessä (1/2012) oli artikkeli "20 kiloa pois!", joka kertoi kahdesta erilaisesta onnistujasta: toinen haastatelluista oli onnistunut pudottamaan painoaan liikkumalla, toinen taas karppaamalla. Juttu sai minussa aikaan suurta innostusta, tosin ei siksi, että olisin nähnyt silmissäni alaspäin syöksyvän painokäyräni ja uuden, kapeamman uumani, vaan siksi, että karppaaja kertoi vähähiilihydraattisen ruokavalion vieneen pois väsymyksen.
Voisinko minäkin elää energisempää elämää? Ajatus kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.


Sleepy

Tällä hetkellä tilanne on se, että nukun tai vähintäänkin pilkin yli puolet vuorokaudesta. Saatan nukkua kahdentoista tunnin yöunet ja olla vain muutaman tunnin päästä jo niin väsynyt, että käyn vähintään puolen tunnin päikkäreille. Päiväunia saattaa kertyä päivän aikana useammat, eikä uupumus siltikään poistu. Kyse ei ole mistään "elämänvaiheesta", vaan olen ollut todellinen unikissa ja aina väsyksissä yläasteiästä lähtien. Teini-iässä osa väsymyksestä meni anemian piikkiin, mutta myöhemmin en ole jaksanut edes selvitellä syitä, olen vain nukkunut.

En yleensä pidä ylenpalttisesta ruoan kanssa näpertelystä vaan tykkään syödä sen, mitä suuni lähettyville vain helposti sattuu, mutta tällä kertaa olen valmis kokeilemaan uutta. Ihan vain, jotta elämäni ei vilahtaisi ohi minun seuratessa sitä vetelänä, väsynein silmin.

Eilen oli sitten ensimmäinen päivä uuden ruokavalion parissa. Täytyy tunnustaa, että olemme vielä hieman hukassa karppiruokavalion kanssa (mitä saa syödä, mitä ei?), joten lähdimme liikkeelle kenties suurimpien hirviöiden eli perunan ja vaaleiden jauhojen nitistämisestä. Jotenkin hieman koomistakin, miten tiukasti meidät suomalaiset opetetaan siihen, että ruoalla on oltava lisukkeena perunaa, pastaa tai riisiä.
Etsiessämme vaihtoehtoja perunalle vastaan tuli lukuisia kasvisvaihtoehtoja. Karppaajan pyttipannu -reseptien innoittamana päätimme tutustua ensimmäiseksi lanttuun. Kyllä, aloitin tutustumisen Kotimaisten kasvisten sivuilta aivan lantun perusasioista kuten siitä, miten lanttu kuoritaan. Poikaystävä kävi rohkeana poikana ruokakaupan hevi-osastolla lanttuostoksilla ja pian meillä olikin kolme lanttulohkoa ihmeteltävänä.

Havainto 1: Lanttu on helppo kuoria, sillä operaatiossa voi käyttää "lohko pintaosa pois" -tekniikkaa. (Tykkäisin kuoria perunatkin näin, mutta useimmat potut ovat niin pieniä, että ne kutistuvat miltei olemattomiksi lohkomalla.)
Havainto 2: Lanttu on vaikea lohkoa tällaiselle hento-otteiselle neidille. Poikaystävä sai näyttää miehisiä voimiaan kerrankin myös keittiön puolella.


© Rukiinen

Pienen ähellyksen jälkeen lanttu ja sipuli olivat paloina. Voita pannulle ja pitkällinen käristysprosessi.

Havainto 3: Lanttu kannattaa leikata pieniksi kuutioiksi. Isojen palojen pehmeneminen vie ikuisuuden.

© Rukiinen
Lopulta lantut olivat pehmenneet kohtuullisesti, joten pilkotut makkarat sekaan, vielä hetken pyörittelyä pannulla, ripaus suolaa ja mustapippuria – ja avot! Lanttupydäri oli valmis.

Havainto 4: Lanttu on hyvää! Perunaan verrattuna lantusta löytyi paljon enemmän makua ja enemmän myös pureskeltavaa tähän ruokaan.

Ruokailun jälkeen ihmettelimme yhteen ääneen, miten kapeakatseisina olemme eläneet perunan ja pastan keskellä. Jopa kotimaiset perusraaka-aineet ovat jääneet pimentoon helppoja ratkaisuja etsiessä. Eikä lantun käyttäminen ollut millään tapaa vaikeaa, vaikka ennen tätä kokeilua se olikin ollut meille molemmille vierasta.
Niinpä rohkein mielin kehotankin:
Tarttukaa lanttuun, ystävät hyvät!