Reenit meni reisille

Olenpas taas päivitellyt harvakseltaan, mutta tällä kertaa siihen on hyvä syy: olen harrastanut liikuntaa! (Jätän mainitsematta sen, että olen pelannut myös ihan liikaa Älypään tetristä.) Olen siis asettanut itselleni viikkotavoitteeksi kolme tuntia liikuntaa viikossa. Normaalisti tämä aika tulisi täyteen kaksilla rugbyharjoituksilla, mutta koska en ole viime viikkoina päässyt kuin yhtenä iltana viikossa palloilemaan, olen ottanut tavoitettani kiinni yliopistoliikunnan jumpilla.

Viikot 47 ja 48 näyttävät siis HeiaHeian lokissani tältä:

Tällä ja viime viikolla olen tehnyt tuttavuutta combaticin kanssa. Ne tunnit tekevät yläkropalleni niin hyvää, että voin ehkä vihdoinkin julistaa löytäneeni ratkaisun ikuisiin selkävaivoihini! Taekwondohistoriani on niillä tunneilla niin hyöty kuin haittakin: tykkään potkia ja huitoa ilmaa, mutta välillä mielessäni käy ajatus siitä, miksi ihmeessä sitä pitää tehdä niin kamalan tamppausmusiikin tahtiin. Vanha kunnon tekniikkapipertäjäni sisälläni inhoaa myöskin kappaleita, joissa nopeat potkusarjat ovat liian nopeita ja menevät onnettomaksi roiskimiseksi sinne päin. Mutta se onkin henkilökohtainen ongelmani, sillä jalkani eivät ole koskaan olleet erityisen vauhdikasta laatua.

Kaiken kaikkiaan kokemukset ovat kuitenkin olleet plussan puolella: kaiken negatiivisen kumoaa se tunne, kun veri välillä kiertää päässäkin asti.

Eilen tuli myös käytyä elämäni toista kertaa syvävenyttelytunnilla. Senkin kuvittelin tekevän todella hyvää, mutta ilmeisesti onnistuin venyttämään etureisiäni turhan rajusti, vaikka mitään tuskaa en tunnilla tuntenut. En huomannut jaloissani mitään omituista aikaisemmin tänään, mutta rugbytreenien alkulämpässä reidet tuntuivat kumman kireiltä. Pyrin ottamaan iisisti, ja hetken tuntui siltä, että jalat suostuvat kuin suostuvatkin yhteistyöhön kanssani, mutta ei. Loppuharjoituksista pitikin sitten kehitellä reidettömiä vaihtoehtoja, etten hajottaisi itseäni enempää.

Hippokisa-asennetta on ehkä vihdoinkin löytynyt hieman, sillä vaikka jalkani eivät ole mitkään nopeat pökkelöt, pää olisi halunnut leikkimielisessä viestissä juosta lujaa. Jouduin siis suitsimaan juoksuintoani, joka ei näyttäydy mitenkään turhan usein. No, jospa siitä jäi nyt jotain säilöön ensi viikollekin.

Nyt luvassa on kaksi lepopäivää reisille. Tänä viikonloppuna lupaan käyttää ainoastaan aivojani, luvassa on nimittäin syksyn opintojen loppukiri.

Orastavan suhteen tunnusteluvaihe

Marraskuu on kuolon kuukausi, tätä olen toistellut miltei masentavaksi mantraksi asti. Vaikka yleensä pimeä vuodenaika ainoastaan imee mehut ja jättää takin tyhjäksi, tänä vuonna väsymykseni on ollut valikoivaa. Opinnot tahmaavat, syksyn deadlinet alkavat astella varpaille ja joulukin on tänäkin vuonna ihan liian aikaisessa... mutta liikunta on kivaa ja lihaksiin sattuu vain mahtavalla tavalla!

Olen siis vihdoinkin tutustumassa pitkäaikaiseen etäihastukseeni rugbyyn. Kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, myös minä yritän esittää ihastukselleni vähän parempaa kuin olenkaan. Feikkaan muun muassa olevani sporttinen ilman rugbyakin, vaikka tosiasia on, että tällä hetkellä kohotan kuntoani vain pysyäkseni edes jotenkuten hengissä treeneissä. Torstaina heittämälleni hölkkälenkillekin tuli lähdettyä ainoastaan rugby mielessä, muuten minua ei saisi mitenkään juoksemaan marraskuisessa tuhnukelissä.

Ja kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, kaikki uusi rugbysta oppimani on jotenkin hienoa ja mahtavaa. Lisäksi pienetkin kämmäykset nostattavat punaa poskille, "mä oon niiiiiin nolo!" Eilen esimerkiksi painelin kohtalaisen kovaa suoraan toista joukkuekaveria päin, en vaan jarruttanut tai väistänyt ajoissa puolustaessani palloa. Hihhii, eihän noin käyttäydy kuin ihastunut idiootti? (Peliin ihastunut, ei siihen runnomaani pelaajaan. Kaveria käy lähinnä sääliksi, toivottavasti hän säästyi pahemmilta mustelmilta.)

Ainakin tuli törmäilyni myötä todettua, etten näemmä turhaan pelkää kontaktia. En ole päässyt vielä yksiinkään harjoituksiin, joissa kontaktia saisi vähän ottaa, enkä taida päästäkään ennen joulua, mikä tietenkin harmittaa vietävästi. Mutta kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, lienee fiksua tutustua ihastukseensa ensin psyykkisellä tasolla ja edetä vasta sitten fyysisellä puolella.

Rukiinen kokeilee: Afrotanssi

Kuva: Tingatinga style sign by Equi_ @ Flickr

Koska tällä viikolla ei ollut kuin yhdet rugbyharjoitukset, päätin kehitellä viikolle muuta liikuntaa yliopistoliikunnan ohjatuilta tunneilta. Vielä eilen suunnitelmissa oli mennä lihaskuntotunnille, mutta koska surkeat hauikseni valittivat tuskaansa tänään aamullakin, päätin jättää rääkkäämisen sikseen ja kokeilla afrotuntia. Kannatti lähteä!

Aikaisemmat kokemukseni afrotanssista ovat muistaakseni yläasteajoilta, ja mieleen oli jäänyt ainoastaan se, että se on melkoista tamppaamista. Sitä se tosiaan olikin, rytmi imaisi mukaansa ja kannat tömisivät lattiaan. Ajoitin kokeiluni hyvään saumaan, sillä tänään tunnilla oli syksyn ensimmäistä kertaa liverumpali antamassa rytmiä. Ison djemberummun matala basso oli kerrassaan hurmaava – tosin hurmaannun matalista taajuksista, oli kyseessä sitten mikä soitin hyvänsä.

Alkuun hieman arastelin koreografista tuntia, mutta sain helposti kiinni jutun juonesta. Tunnilla opeteltiin kahta eri koreografiaa, ja askelsarjojen läpikäymiseen käytettiin yllättävän paljon aikaa. Alkutunnista mielessäni kävi hölmö pelon häivähdys siitä, saanko tunnilla edes kunnolla hikeä pintaan, mutta kun lopuksi käytiin molemmat  tanssit oikeassa tempossa läpi, sai oman kroppansa pistää ihan kunnolla likoon.

Täytyy tunnustaa, että alkutunnista hieman kaipasin viime kevään suosikkiani zumbaa, joka on on silkkaa tykitystä ja hikeä ensiaskeleesta loppuun asti, mutta lopputunnista olin niin djemben vietävissä, ettei zumbajumputus käynyt mielessäkään. Aurinko kajasti päätyseinän lasitiilien läpi ja tunnin jälkeen hymyilytti väkisinkin.

Tulipa samalla reissulla testattua myös L-rakennuksen naisten pukuhuoneen perältä löytyvä sauna. Mennessämme saunaan emme hoksanneet  pesuhuoneen ovenpielestä löytynyttä hallintapaneelia, joten sauna oli kohtuullisen vilpoisa sinne käydessämme. Onneksi samoihin aikoihin saunaan tulossa ollut (oletettavasti kokeneempi) käyttäjä oli hoksannut kääntää kiuasta hieman lämpimämmäksi, ja hyvin pian saunassa olikin oikein miellyttävät löylyt.

Kun afron ja löylyjen jälkeen kävin vielä Ilokivellä kiskaisemassa ison satsin spagettia ja jauhelihakastiketta napaani, oli olo niin rento, että olin lähellä nukahtaa ruokalan pöytään. Tallustelin kotiin, kaivauduin sohvannurkkaan Lemmen viemää -sarjan ääreen ja vaivuin neuloosiin. (Jossain vaiheessa kyllä vaivuin uneenkin.)

Oli siis aivan mahtava varaslähtö viikonloppuun! Opintojen osalta en saanut tehtyä sitä vähääkään, mitä tänään olisi ollut tarkoitus tehdä, mutta ei kannata itkeä kaatunutta maitoa, jos tilalle saa isomman lasillisen limpparia!

Letkukäsi-Edward

Hiljaisuudesta huolimatta olen hengissä, jei!

Viime viikolla hikiliikunnat jäivät väliin, mutta sen sijaan harjoitin maksan kestävyyskuntoa piipahtamalla Tallinnassa. Matkan takia missasin myös puolet rugbykurssista, ja harmikseni se puoli oli juuri se, jolla käsiteltiin pelin erikoistilanteita. Tutustuin niihin sen sijaan katsomalla tallinnalaisessa muka-irkkupubissa rugbya joltain urheilukanavalta, hien sijaan virtasi olut.

Eilen tuli sentään käytyä pallottelemassa joukkueen harjoituksissa. Meitä uusia oli paikalla paljon, joten en  onneksi tainnut olla ainut, jolla pallo oli hetkittäin hukassa niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Omalta osaltani sain huomata, että käsien, jalkojen ja pään yhtäaikainen toiminta aiheuttaa suuren ylikuormituksen, ja yleensä jokin osa-alue unohtuu. Monesti toimintahäiriöt pään alueella aiheuttavat ongelmia myös käsien ja jalkojen toimintaan.

Mutta se tästä syvällisestä kehon liikuttamisen analyysistä. Ihan syystä olen humanisti enkä liikuntatieteilijä.

Tähän väliin olin aikeissa kirjoittaa jotain humanistin hauiksesta ja siitä, miten se ei taida kasvaa kirjoja lukemalla. Syy heikolle haballeni ei kuitenkaan taida löytyä opinnoistani, vaan siitä, mitä en tee silloin kun en opiskele.

Eli suoraan sanottuna: en ole harjoittanut lihaskuntoani aikoihin. HeiaHeia kertoo, että yritin aloittaa kuntosaliharjoittelun 9.10., mutta yrityksen tasolle eli yhteen kertaanhan se taas jäi. Sen valossa ei ole mikään ihme, että hauikseni tuli eilisestä kipeäksi, vaikka varsinainen ja lyhyeksi jäänyt lihaskunto-osio keskittyi keskivartaloon. Aika surullinen suoritus se hauikseltani silti oli, se täytyy tunnustaa. Letkukäsi-Edward.

Huomenna aion korkata yliopistoliikunnan syyskauden! Tiedän, aloitukseni on hieman myöhässä, mutta parempi marraskuussa kuin ei milloinkaan...

Hippokisa-asennetta

Täytyy tunnustaa, että olen kyllä hieman höyrähtänyt. Olen käyttänyt koko päivän rugbyaiheisilla sivuilla surffailuun, olen lukenut ja katsonut videoita, ollut kaikesta pöljän innostunut. Ehkä osansa on eilisiltaisella rugbykurssilla, tai sitten vain pakoilen sitä tosiasiaa, että kandidaatintutkielmani tutkimussuunnitelman tulisi olla valmis maanantaiaamuna.

Eilen eli perjantai-iltana oli siis rugbykurssin toinen tapaamiskerta, ja olin edelleenkin hetkittäin ihan pihalla ja edelleen ihan yhtä liekeissä. Alussa hieman haettiin jalkatuntumaa palloon, mikä ei tosin ollut ihan meikäläisen juttu, sillä olen viime vuosina potkinut lähinnä ovia ja nurkkia (ja niitäkin aina vain vahingossa), mutta etenkin viimeisten minuuttien touchista olin ihan täpinöissäni. Onnistuin pari kertaa syöttämään pallon oikealla hetkellä oikealle pelaajalle, ja olin näistä kahdesta syötöstä ihan onnessani.

Jälkikäteen tulikin sitten palautus maanpinnalle: "En miä pysty, en miä kykene."

Vanha kunnon sarvipää peelsepuuppi pessimisti sisälläni nosti päätään ja alkoi lytätä innostustani vanhoilla tutuilla fraaseilla:

"Et ole koskaan ollut erityisen hyvä liikunnassa."

"Jos olet kentällä paras pelaaja, olet vastapuolen paras pelaaja."

"Ala-asteen joukkueesi tuli toiseksi koulujenvälisissä jalkapallokisoissa maalivahtikaudellasi vain siitä onnekkaasta sattumasta, että sinä olit finaalien aikaan kotona kuumeessa."

"Olet parempi kirjoittamaan. Suutari pysyköön lestissään. Rustaile vaan niitä runojasi."

Ja hetken minä olin ihan varma, ettei tästä tule mitään. Edellisessä merkinnässäni mainitsin minulta puuttuvan perinteisen pallopeliälyn, mutta haluan tässä ja nyt virallisesti vetää lausuntoni takaisin.

Sen sijaan aion puhua peelsepuuppipessimistin kumoon:

Se etten ole mikään luontainen lahjakkuus pallopeleissä, ei ole mikään ihme. Lahjakkuudet ovat harvassa.

Jos en toista kertaa jotain peliä pelatessani tiedä, kenelle kannattaa syöttää, se ei tarkoita sitä, etteikö minun olisi mahdollista oppia asiaa.

Rugby ei näillä nurkilla ole mikään esi-isiltä verenperintönä saatu lahja; kaikki muut ovat luultavasti olleet aloittaessaan ainakin joiltain osin ihan yhtä pihalla.

sekä viimeisimpänä ja merkittävimpänä:

Koululiikuntanumero ei kerro mitään siitä, missä olen nykypäivänä. Sitä paitsi muistelen niistä liikuntanumeroista aina vain yläasteen ensimmäisiä todistuksia, silloin numeroni oli järkkymätön seiska. Aloitettuani taekwondoharrastuksen kahdeksannella luokalla numero nousi välittömästi. Tuskin siksi, että olisin ollut merkittävästi parempi esimerkiksi telinevoimistelussa, vaan siksi, että itsetuntoni ja asenteeni koululiikuntaa kohtaan kohenivat. Voin olla hyvä vain, jos uskon itseeni.

Olen kieltämättä aina ollut vähän haahuilija ja taiteilija, ja jokin yhteiskunnassamme vaikuttava kummallinen kahtiajako taiteen ja urheilun välillä lienee vaikuttanut siihen, etten ole koskaan kuvitellutkaan voivani kuuluvani molempien piiriin. En tiedä, mistä olen tämän jaon itseenikin niin vahvasti imenyt, mutta jostain minulle on päässyt syntymään käsitys, etten ole liikunnallinen ihminen.

JA PASKAT! Minähän olen liikunnallinen ihminen, jos liikun. Sen omituisen mallisen pallon käsittelyn oppiminen on minulle ihan yhtä mahdollista kuin muillekin tavallisille ihmisille. Käsittääkseni minulla ei ole aivovauriota tai muutakaan rajoitetta, joka tekisi siitä jotenkin vaikeampaa tai mahdotonta. En ehkä ole lahjakas, mutta olen innokas.

Äitini jaksaa aina muistella, miten lapsena halusin osallistua Hippokisoissa kaikkiin lajeihin: pallonheittoon, juoksuun ja pituushyppyyn. En koskaan menestynyt lajeissa merkittävästi, mutta halusin osallistua silkasta osallistumisen ilosta. Nyt yritän kaivaa itsestäni sitä Hippokisa-asennetta.

Selitys hiljaisuudelle ja rugbykurssin aloitus

Viime aikoina ei ole ollut juurikaan kirjoiteltavaa. Positiivinen fiilis liikunnan ja syömisen suhteen on ollut täysin kateissa, enkä ole halunnut täyttää blogiani turhalla rutinalla, joten olen tietoisesti pitänyt hieman hiljaisuutta. Hetken jo harkitsin koko blogin piilottamista, mutta katsotaan, josko tämä tästä vielä ottaisi tulta alleen.

Aikaisemmin puhutuista sen verran, että vatsani ei ole vieläkään oireeton, mutta huomenissa kuulen verikokeiden tulokset. Melkein toivon, että kokeista löytyisi jotain, sillä olisi mahtavaa saada selitys oireilleni. Ja kuitenkin sitä tahtoisi vain olla terve.

Tulevaisuudessa yrityksistäni päästä urheilumaailmaan riittääkin toivottavasti hieman viime kuukausia enemmän kerrottavaa, eilen nimittäin alkoi kauan odottamani Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssi naisille. Kuten aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta kertovat, lajihistoriani rugbyn parissa on ollut lähinnä haaveilua. Olen kuitenkin ollut kiinnostunut pallon perässä rymyämisestä jo pidempään, joten tällä kertaa en anna aloituksen kompastua pikkujuttuihin!

Kuva: scrum by darkmatter @ Flickr

Kurssilaisia oli paikalla yllättävän paljon, kaikkiaan seitsemäntoista! Alkuun meille kerrottiin hieman rugbyn perusperiaatteista, ja sitten käytiinkin jo lämmittelemään pienissä ryhmissä sumppupalloa pelaamalla. Peli on eräänlaista pallohippaa pienellä pelialueella kahden joukkueen välillä: tarkoituksena on koskettaa vastapuolen pelaajaa pallolla. Pallo kädessä ei saa liikkua, ja jos vastapuolen pelaaja onnistuu koskettamaan sinua pallolla, joudut pelialueen ulkopuolelle tekemään vatsalihasliikkeen tai punnerruksen.

Harjoitus oli tuttu edelliseltä vuodelta, ja muistan vuosi sitten olleeni ahkerasti laidalla vääntämässä vatsoja. Tällä kertaa hoksasin katsoa hieman ympärilleni ja varoa vastapuolen pelaajia, mutta muuten olinkin sitten kohtuullisen pihalla. En hoksannut polttaa muita, vaan ainoastaan syötellä, joskin en aina sitäkään. Heikkouteni on, että minulta puuttuu perinteinen pallopeliäly: saadessani pelivälineen haltuuni jäädyn totaalisesti, enkä tiedä, mitä tehdä. Ei kovin toivottava ominaisuus ihmiselle, joka haluaisi joskus pelata ihan oikeassa joukkueessa.

Sumppupallon jälkeen hieman harjoiteltiin rugbypallon heittämistä, ja tuli siinä taas ihmeteltyä, miten kumman vaikeaa voi pallon heittäminen olla. Okei, rugbypallo ei kuulu niihin pelivehkeisiin, joita yleensä koulujen liikuntatunneilla heitellään, joten ehkä on ihan sallittua olla vähän pihalla tuollaisen puikelon kanssa.

Heti, kun olin jälleen päässyt vähän jyvälle siitä, miten päin sitä palloa kannattaisi pidellä, alettiin liikkumaan ja syöttelemään. Siinä vaiheessa homma katosi taas meikäläisen käsityskyvyltä ihan täysin. Samaan aikaan pitäisi liikkua eteenpäin ja syöttää sitä puikeloa taaksepäin, siinä on yksi pallo ja toinen suunta liikaa entiselle basistille. Olin ihan pihalla, ja samaan aikaan kuitenkin ihan liekeissä siitä, että olen kokeilemassa ja oppimassa pitkästä aikaa jotain uutta.

Lopuksi pelattiin vielä touchia eli kosketusrugbya. Tai siis yritettiin pelata, en osaa sanoa porukkamme suoriutumisesta sen enempää, sillä pallo oli minulta ainakin ihan hukassa. Silti olin ihan pöljän innostunut kaikesta, kaikki oli uutta ja vaikeaa. Välillä tekee aivan älyttömän hyvää haastaa aivojaan muullakin kuin opintojutuilla tai Älypään tetriksellä.

Jatkokertomus mahtavasta rugbytulevaisuudestani saanee jatkoa lähipäivinä, sillä huomenillalla on seuraava kurssikerta.