Kaksi kuukautta kootusti

Järkyttävän pitkä tauko blogin pidossa johtuu tällä kertaa myös järkyttävän pitkässä tauossa säännöllisen liikunnan saralla. Lokakuussa tosin otettiin Nipen kanssa hyvä jumppastartti, mutta pelkäksi aloitukseksi se sitten jäikin. Sain marraskuun alussa entiseltä kotipaikkakunnaltani työtarjouksen, jota en halunnut missään nimessä jättää väliin; kolmen viikon työrupeama (ja ruokailu vanhempien jääkaapilla) teki oikein hyvää opiskelijan lompakolle. Siitä kuitenkin seurasi kuukauden katkos arjestani Jyväskylässä, mikä johti siihen, että jälleen rutiineiksi kehittymässä olleet hyvät käytännöt unohtuivat.
Työputken alkuvaiheessa illat ja yöt menivät seuraavaa työpäivää miettiessä ja stressatessa, loppuvaiheessa taas vain koomasin illat kotona sohvalla väsyneenä syksyn pimeydestä. Otin lenkkeilykamppeet kyllä mukaani, mutta en saanut itseäni liikkeelle kuin kerran kolmen viikon aikana. No, yksi sauvakävelylenkki kuukaudessa on parempi kuin ei yhtään, mutta kaukana tavoitteestani joka tapauksessa. Niska-hartiajumppaa tein silloin tällöin television äärellä, mutta senkin osalta olin paljon laiskempi kuin Jyväskylässä.

Sentään pääsin kolmen viikon jälkeen rentoutumaan valoon: aloitin joulukuuni talvisessa Portugalissa, tarkemmin Lissabonissa. "Talvinen" tässä tapauksessa vastaa kutakuinkin syksyistä Suomea: lämpötila kieppui +15 asteen tienoilla ja aurinkoa riitti aamukahdeksasta iltakuuteen. Seuranani olivat yksi Suomesta matkaan lähtenyt ystävä ja toinen Lissabonissa vaihto-oppilaana vuottaan viettävä. Kokonaisuutena reissu oli sopiva yhdistelmä nähtävyyksiä, hyvää ruokaa ja kauppoja, tekemistä riitti joka päivälle ja monia asioita jäi näkemättäkin. Lissaboniin täytyy siis ehdottomasti palata vielä!
Se syy, miksi Lissabon ansaitsee maininnan blogissani, liittyy havaintooni siitä, että vieraissa kohteissa käyminen on kyllä hyvää terveysliikuntaa: kävelyä ja ulkoilmaa kertyi päivittäin moninkertainen määrä verrattuna arkeeni. En ole koskaan ollut intohimoinen matkustelija, ulkomaanreissuja on kertynyt koko elämäni aikana vain muutama, mutta tämä reissu antoi kyllä kyllä inspiraatiota moniin muihinkin matkasuunnitelmiin. Etenkin polte päästä Ranskaan kasvoi entisestään (osuutensa tästä oli varmasti lennon välilaskuilla Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä), ja näinkin jo itseni astelemassa pitkin Pariisin katuja. Toisaalta näin itseni myös masentumassa ranskalaisessa boutiquessa XL-vaatteiden osastolla... Pitäisi ehkä lainata kirja "Ranskattaret eivät liho" inspiraatioksi.

Mutta takaisin arkeen ja notkahduksiin. Liikkumattomuuden myötä ruokakurinikin on päässyt lipsumaan. Nyt kun olen jälleen kotona kullan kanssa, tuntuu syöminenkin olevan yhteistä laatuaikaa, jolloin tulee aivan kuin huomaamatta syötyä enemmän. Tänään kuitenkin asetin jo ensimmäistä annosta ottaessani itselleni rajan: syön tämän lautasellisen enkä yhtään enempää. Yllätyksekseni se riitti. Normaalitilanteessa olisin luultavasti ottanut hiukan lisää, ei niinkään ravinnontarpeen vaan nautinnon vuoksi. Kun olin jo ruokaa ottaessani päättänyt, etten saa santsata, nautin joka suupalasta jo ensimmäisen lautasellisen kohdalla. Täytyisi tiedostaa useamminkin, kuinka iso vaikutus jo ruoan määrän tiedostamisella on nälän tunteeseen. Tiesin syöneeni riittävän kokoisen annoksen, niin nälkä ei myöskään jäänyt kaihertamaan.

Tarkoituksena oli käydä tänään myös sauvakävelyllä, mutta kadut vallannut loskan ja jään sekoitus vei innostukseni. Liukastelin lähikauppaan ja sieltä takaisin, ja siinä oli riittävästi jännitystä ja kokovartalopuristusta tälle päivälle. Tulisipa jo kunnon talvi! Hiihtäminenkin houkuttelisi...

Fysioterapiasta

Takana on nyt muutama käynti fysioterapeutilla, ja voin todeta hyötyneeni jo näistä käynneistä aivan valtavasti, pääasiassa tiedostamisen tasolla: olen tiedostanut niskani ja hartioideni hyvinvoinnin aivan uudella tavalla. Tarkkailen ja korjaan ryhtiäni, huomaan entistä nopeammin, jos ulkona liikkuessani nostan hartioita korviin suojatakseni kaulaa kylmältä, mietin, paljonko tavaraa lastaan olkalaukkuun...
Toisaalta tiedostaminen lisää tuskaa, sillä arjesta löytyy niin monia tilanteita, joissa ergonomia on aivan kaamealla tolalla, mutta joille ei voi mitään. Yhtenä esimerkkinä tuskaisen tiedostamisen tilasta ovat luennot yliopiston suurissa luentosaleissa, joiden penkeissä ristiselän tukeminen on aivan mahdotonta ja luentomuistiinpanojen kirjoittaminen hyvässä asennossa haastavaa kapean pöydänkaistaleen ollessa aivan liian kaukana tuolista. Salien suunnittelu istumisen kannalta ergonomisesti lienee miltei mahdotonta, kun mahdollisimman suuren istuinkapasiteetin mahduttaminen tilaan on jo haaste itsessään. Silti olen kironnut harvojen viikottaisten luentojeni aikana sitä, miten istumatyöläiset laitetaan työskentelemään fyysisesti mahdottomissa ympäristöissä. Ei mikään ihme, että ongelmia pukkaa jo ennen työelämään siirtymistä.

Mutta sentään olen iloinen, että tartuin tähän selkäni tilaan jo nyt, enkä vasta työelämään siirryttyäni, sillä silloin olisi luultavasti ollut jo aivan liian myöhäistä tehdä mitään. Viimeksi fysioterapiassa käydessäni odotustilassa oli lisäkseni toinen nuori naisenalku, kun paikalle köpötteli vanha pappa. "Täällähän on nuoria neitoja!" pappa hihkaisi heti odotustilaan päästyään ja kertoi aikaisemmilla käynneillään nähneensä vain ikääntyneempää asiakaskuntaa. Me tytöt siinä yksissä tuumin selitimme, että pitää hoitaa ongelmat jo näin nuorena, kun ne ovat vasta ilmenneet. Hymyilin papalle iloisesti ja poistuin tilasta. Ulos päästyäni hymy hyytyi pääni sisällä kiljuvaan pessimistiin. "Jumalauta, sinä oot vasta vähän päälle kakskyt ja jo tässä vaiheessa ihan paskana!" Ajatus on todellakin karmiva, minunhan kuuluisi tässä iässä olla fyysisen kuntoni huipulla. Jos tämä olisi huippu, en edes haluaisi tietää, mitä vuosien myötä olisi luvassa.
No, lohduttaudun sillä, että nyt todellakin teen asialle jotakin. Tavoitteena olisi tulla työkykyiseksi istumatyöläiseksi ja mielellään myös pysyä sellaisena eläkeikään asti. (Nyt menee taas suuruudenhulluksi puheeksi.) Realistisena tavoitteena nyt edes se, että vuosien päästä, gradun valmistumisen jälkeenkin käsissäni vielä kiertäisi veri sormiin asti. Nyt se ei aina sitä tee, mikä rajoittaa muun muassa jumppaamista aika lailla.

Ostin muuten käsipainot. Ostos oli odotettua paljon halvempi, joten minulla olisi mahdollisuus ostaa myös ne pitkään haaveilemani kävelysauvat. Käsipainoista (ja mahdollisista tulevista sauvaostoksista!) myöhemmin lisää.

Huomenaamulla voisi myös olla sunnuntaikävelyn paikka, sellaisen rennon ja tavoitteettoman. Poikaystävä lupautui jo lenkkiseuraksi, mikäli sää on hyvä. Foreca lupaili poutaista ainakin iltapäivälle asti.

Pienin askelin

Lenkkeily on rakas vanha liikuntaharrastukseni, joka aika ajoin painuu unholaan, mutta jonka pariin aina kuitenkin lopulta palaan. Joka kerta tauon jälkeen lenkille palatessani mietin suurella innolla, että "tästä täytyy taas tehdä tapa!" ja laadin itselleni tiukkoja lenkkisuunnitelmia, pistesysteemejä, askelmäärätavoitteita, sykemittauksia... Tänä aamuna kävin lyhyellä ja rennolla sunnuntaikäppäilyllä poikaystäväni kanssa ja taas meinasi homma lähteä lapasesta, mielessä laukkasi jo kymmeniä eri tapoja tehdä lenkkeilystä tavoitteellista ja säännöllistä ja tehokasta ja – SEIS! Yksinkertainen, rento kävely hyvässä seurassa ilman sen kummempia tavoitteita, miksen osaa pitää sitä sellaisena?

"Oot tuollainen struktuuri-ihminen", kaverini Nippe heitti muutama päivä sitten ja osui aivan oikeaan. Rakastan listoja, esineiden järjestelyä, asioiden systematisointia... Ja kuitenkin vanha hyvä taekwondoharrastus jäi lukiovuosina juuri siksi, että kehittyminen olisi vaatinut säännöllistä läsnäoloa treeneissä ja systemaattista harjoittelua. Liikunnan iloni kuoli mitä luultavimmin juuri sen tavoitteellisuuteen ja tarkkuuteen. Voisin siis pitää pienen sisälläni huutavan neurootikon kurissa ja tähdätä siihen, että harrastan lenkkeilyä silloin, kun siltä tuntuu. Ehkä silloin tällöin kivana suoritettuun lenkkeilyyn jäisi positiivisella tavalla koukkuun, ja siitä tulisi tapa pakottamatta, ihan vain hyvän olon vuoksi, ei siksi, että jokin sisäinen pakko vaatii. (Kuulostanko kenties hieman neuroottiselta?)

Pyrin siis pitämään itseni aisoissa ja palaamaan lenkkeilyn pariin pienin askelin. Saa nähdä, onnistunko, vai lipsahdanko taas intohimoiseen lenkkiputkeen, joka katkeaa sairastumisen tai ajanpuutteen vuoksi, eikä palaudu ennalleen ennen kuin vuosien päästä.

Pienin askelin lähestyin myös piikkimattoa, jonka käyttöä lääkäri suositteli minulle, kun kävin hakemassa fysioterapialähetettä kivikovien niskojeni kanssa.

Kidutusväline ja uskollinen niskatukeni Jappe

Piikkimatto tuli ison yleisön tietoisuuteen ryminällä käsittääkseni joskus syksyllä 2009, jolloin muistan useammankin tutun hehkuttaneen mattoa aivan loistavana rentouttajana. Ennen lääkärin erillistä kehotusta olin testannut tuttujen piikkimattoja muutaman kerran huonoin tuloksin. Olin sitä mieltä, ettei minusta ja matosta saada koskaan hyviä ystäviä. Pistely ja poltto olivat yksinkertaisesti sietämättömiä, järki käski nousemaan matolta äkkiä. Miksi kukaan haluaisi kiduttaa itseään moisella vehkeellä?

Lääkärin auktoriteetti kuitenkin toimi: päätin antaa matolle vielä mahdollisuuden. Pyysin ystäväni mattoa lainaan ja aloitin kidutukseen totuttautumisen. Ensimmäiset kerrat olivat aivan kamalia, kymmenen minuuttia matolla tuntui mahdottomuudelta. Olin etukäteen googlettanut tietoa ja kokemuksia piikkimatoista muun muassa Ilta-sanomien terveyssivuilta ja tiesin, että pistely kestää ensimmäisillä kerroilla hieman pidempään. Tieto ei helpottanut tuskaa, vaan matolla makaaminen vaati ääretöntä mielenlujuutta, sillä koko vartalossa tuntunut syke aiheutti alaselkään "pakene ja juokse henkesi edestä" -tyyppisen kutkutuksen. Jatkoin mattosessioita silti sitkeästi, sillä onhan lääkärin sana sentään lääkärin sana. Lisäpuhtia antoivat lyhyelle "piikkimatto"-soittolistalle kasaamani CMX:n kappaleet, joista erityisesti Revontulten repijän sanat suorastaan ironisesti osuivat suoraan matolla makaamisen syvimpään ytimeen:

 "Anna minulle mitä tarvitsen, 

anna minulle, ota kipu pois, 

anna minulle mitä tarvitsen"

Tunsinkin saavuttaneeni paljon, kun ensimmäisen kerran pystyin makaamaan matolla yli kymmenen minuuttia ilman pakonomaista kellon kyttäämistä. Ja voi sitä voitonriemua, kun ensimmäisen kerran nukahdin matolle! Tämä kokemukseni osoitti, että kaikkeen tottuu. Jopa piikkeihin selkänahassa, niin piikkimaton kuin akupunktioneulojenkin muodossa.

En tosin osaa sanoa, auttoiko matto merkittävästi rentouttamaan jännittyneitä niskojani. Kokemusteni perusteella saattaisin kyllä ostaa piikkimaton ja käyttää sitä jatkossakin, mutta toisaalta olen pitkään haikaillut myös kävelysauvojen perään. Maininta kävelysauvoista löytyy ainakin päivityksessä Välineurheilija lenkillä, mutta pääni sisällä olen haaveillut kävelysauvojen perään muistaakseni noin vuodesta 2009, jolloin muutin omilleni, enkä saanut aikaisemmin käyttämiäni äitini kävelysauvoja mukaan. Molempia en kuitenkaan raaski ostaa, sillä olen köyhä opiskelija. Vastakkain ovat nyt siis makoilu ja lenkkeily – kumpaan haluan satsata myös rahallisesti? Kysymys jäänee auki vielä ainakin joksikin toviksi.

Suoraselkäinen maksaa itsensä terveeksi

Olen sairastanut nyt päälle viikon. Kurkkukipu ja tukkoisen pään tuska ovat vaihtuneet älyttömään yskään ja etenkin aamuisin rankkaan niistämiseen. Hikiliikuntaan en siis vieläkään pysty, vaikka mieli kuinka kovasti tekisikin. On se kumma, miten lenkkeily ja jumppa alkavat kuulostaa parhaalta mahdolliselta ajanvietteeltä juuri silloin, kun niiden harrastaminen ei ole missään määrin järkevää.

Eilen sain sentään hoidettua selkäasioita: sain vihdoinkin varattua ensimmäisen käynnin fysioterapeutille. Puhelua ennen tosin ahdistuin hetken fysioterapian hinnoista ja muista raha-asioista, mutta kaverin ja äidin tsemppaus toimi: en toivottavasti maksa itseäni kipeäksi vaan terveeksi. Ensimmäisestä paikasta hintoja tiedusteltuani jouduin hengähtämään hetken ja toteamaan, että se oli ehkä poikkeuksellisen kallis paikka. Niin se taisi todella olla. Seuraava paikka, johon soitin, oli sijainniltaan kotiani lähempänä ja hinnoiltaan paljon inhimillisempi, minkä lisäksi saan opiskelija-alennusta Kela-korvauksien jälkeen maksettavaksi jääneestä omavastuuosuudesta. (Ihana sininen opiskelijakorttini, talouteni rakastaa sinua!)
Ensimmäinen tapaaminen fysioterapeutin kanssa hoituikin heti kätevästi seuraavalle päivälle.

Ja ai että, kun se oli hyvä käynti ihan jo henkiselläkin tasolla! Helpotti suunnattomasti kuulla, että aina uudestaan palaavilla niskakivuillani on selkeä syy: yläosasta lyhyeltä matkalta liian suora selkäranka. Syytän siitä geenejäni, en nimittäin ole perheeni ainut, jolla on havaittu kyseistä ongelmaa. Suvun kainuulainen suoraselkäisyys on nuorimmissa sukupolvissa kehittynyt liian konkreettiselle tasolle. No, ongelma on nyt tunnistettu, joten sitä on helpompi käsitellä.
Käyntiin sisältyi tilannekartoituksen lisäksi hieman niskan hierontaa ja venyttelyä, joista etenkin jälkimmäinen teki aivan pirun hyvää. Tuntui, kuin ruotoni olisi kasvanut tällä yhdellä käynnillä noin kymmenen senttiä. Hoito lopetettiin akupunktioon, mikä oli koko käynnin jännittävin osuus. En ole varsinaisesti neulakammoinen, mutta ajatus piikeistä lihassani karmi silti. Akupunktiosta paljon hyvää kuulleena päätin kuitenkin kokeilla neulatyynyn roolia jopa heikotuksen uhallakin. Pirun outo olo siitä tuli, mutta fysioterapeutti rauhoitteli, että useimmille tulee hieman pössyttelyä vastaava olotila ensimmäisestä akupunktiohoidosta. En tiedä, johtuiko se omalla kohdallani sen tiedostamisesta, että selässäni törrötti monta neulaa, vai toimiko akupunktio odotusten mukaan. Joka tapauksessa olen valmis ottamaan neuloja nahkaani jatkossakin, kunhan minun ei tarvitse nähdä toimenpidettä.

Käynnin jälkeen oli energisen rentoutunut olo, letkeä meininki. Tulin kotiin ja jammailin vähän Jarkko Martikaisen Uskon tahtiin. Olen myös koko päivän tiedostanut hartiani, pyrkinyt rentouteen ja hyviin työasentoihin. Kunpa tällaiset asiat tiedostaisi muulloinkin kuin vain ongelmien äärellä.

Urheilu versus Rukiinen

No niin, aloitinpa jälleen urheilu-urani, tällä kertaa Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssin merkeissä. Huonosti se alkoikin. Ei niin, että olisin saanut mittavia urheiluvammoja, kurssin ohjaus oli asiantuntevaa ja rugby lajina vaikutti mielenkiintoiselta, fyysiseltä ja aivotyötä vaativalta. Vika ei siis ollut kurssissa, vaan minussa. Hiki virtasi, ja pidin kyllä kaiken aikaa lämpimästi päällä, mutta kentältä kotiin polkaistessa olisin toki voinut ottaa myös takin ylleni.

Keskiviikkoaamuna nimittäin heräsin valtava, nielemällä katoamaton möykky kurkussani. Tuo möykky sai korvat huutamaan hoosiannaa ja pään vihlomaan pelkällä olemassaolollaan. Kun yhtälöön kuului vielä koholla oleva lämpö ja edellisen päivän urheilut lihaksissa, niin kokonaisuus oli helvetillinen: niin ankara kokovartalosärky, että telkkarisarjojen katsominen ja sohvalla makoilukin tuntuivat suorastaan ylivoimaisilta suorituksilta. Jossain vaiheessa iltaa en enää jaksanut muuta kuin itkeä pirauttaa, kun särkylääkkeet auttoivat vain hetken, enkä jaksanut juoda enää yhtään enempää hunajalla kyllästettyä kuumaa teetä kurkkukipuun.
Tänään pahin tuska on helpottanut, mutta sen tilalle on tullut lämmön heittelyä. Pahin korvakipu tuntui helpottavan valkosipulilla – vähän epäilin vanhaa niksiä "valkosipulin palat korviin", mutta kai se kaiken kirvelyn ja kutinan jälkeen auttoikin.

Mutta niin, ei tämä enää ole "Minä vastaan maha" eikä edes "Minä vastaan maailma", vaan "Liikunta vastaan minä". Olen yrittänyt sorvata asennettani positiivisempaan, mutta jatkuva takapakki alkaa hieman masentamaan. Olen pian huonommassa kunnossa kuin elämäntapojen merkityksen ja muutoksen tärkeyden tiedostaessani. Eikä kyse ole siitä, etten olisi yrittänyt.

Olenko yrittänyt liikaakin?

Selkä katkeaa

Sen lisäksi, että niskani ovat surullisenkuuluisan tohjona, harmia aiheuttaa toisinaan myös muut selän osat heikon lihaskunnon ja selän nivellukkojen muodossa. Viimeisimmät kokemukset ovat tältä viikolta: torstaiaamuna heräsin aivan lukossa. Alaselkään jumahtanut lukko rajoitti jo kaikkein yksinkertaisimpiakin toimenpiteitä kuten istahtamista, housujen pukemista ja kipeimmillään jopa kävelyä. Ajattelin silti vetristää selkääni ja kävellä yliopistolle syömään.
No, eihän se hyvin mennyt: jalat meinasivat lähteä alta muutamaan otteeseen, enkä illalla kotona pystynyt enää tekemään muuta kuin makaamaan aloillani ja lepuuttamaan selkääni. Tässä vaiheessa alkoi tulla ääretön ärsytys itseäni kohtaan. Ongelma ei ilmene ensimmäistä kertaa, vaikka ratkaisu olisi helppo ja suht toimiva: tukilihaksiston maltillista ja säännöllistä kunnossapitoa. Ongelmat lukkojen kanssa eivät kyllä yleensä pääse kasvamaan tällaisiin mittoihin, mutta ei se ole riittävä perustelu hylätä selän hyvinvointi kokonaan.

Ei tämä voi näin mennä. Tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluu core-jumppaa ja fysioterapiaa.

Välineurheilija lenkillä

Rakas liikuntapäiväkirjani, tänään kävin lenkillä. Se oli kamalaa.

No ei, itse lenkkeily oli kyllä mukavaa, mutta totesin, että yksinkertaisetkin lajit ovat välineurheilua: Vuosia (kerran kuukaudessa) käytössä olleet lenkkarit alkoivat vihdoinkin tuntua jalassa mukavilta, mutta kaikki muu sitten mättikin tämänkertaisessa lenkkiasustuksessani. Ulos lähtiessäni totesin, että nyt on syksy, eli otanpas syksylenkkikamppeet käyttöön, vedin tyytyväisenä ylleni teknisen aluspaidan ja tuulipuvun. VIRHE.
Vaikka kuinka lenkkeilisi järven rannassa, ilma ei ole merkittävästi kaduilla olevaa kylmempää, jos järveltä ei käy reipas tuuli. Tänään ei käynyt. Lisäksi intouduin hölköttelemään lyhyitä pätkiä, joiden aikana huomasin myös auringon lämmittävän ihan mukavasti mustaa tuulipukuani. Sattumoisin tuulipukuni hihansuiden resorit ovat niin hemmetin kireät, etten voinut edes kääriä hihoja ylös pienen viilennyksen toivossa. Niinpä hölköttelin ja hikoilin ja kirosin syksyntajuni alimpaan helvettiin, tai oikeastaan koko syksyn. Me emme ole kavereita, emme ole koskaan olleet, emmekä luultavasti tule olemaankaan.

Lenkillä tuli myös havaittua, että jos vaatteet eivät istu, ne eivät myöskään juokse kanssasi. Lenkin jälkeen kaikesta vaatetuskasta hermostuneena heitin yhden istumattoman vaatekappaleen roskiin.

Kuten taisin aikaisemmin kirjoittaakin, olen viime aikoina tuskaillut selkäni kanssa. Oikeastaan blogini nimi voisi ainakin tällä hetkellä olla "Lukusalin selkärangaton", sillä olen huomannut istuvani päivät lukusalissa tuhannen mutkalla. Pidän taukoja, pyörittelen niskoja ja yritän ajatella työasentoja, mutta ongelma on minussa syvällä. Selän kivut eivät ole helpottaneet, hartioissa ja niskoissa sentään saattaa nykyisellään jo vähän kiertää verta, ainakaan päätä ei särje enää ihan niin paljoa kuin aikaisemmin. Viikolla uskaltauduin jo yhteen kevyeen jumppaan, tosin sen aikana sain kyllä molemmat käteni puutumaan hetkittäin, minkä myötä päätin ettei rankempaa jumppaa siis ole hetkeen tiedossa.
Tänään lenkkeillessäni ehdin hieman haaveilemaan kävelysauvoista, sellaiset kun olisivat aivan verrattomat välineet ylävartalon rentoon kuntouttamiseen. No, en omista sauvoja, joten hoidin lenkkini kävelyosuudet sauvakävelynä ilman sauvoja. "Aina köyhä opiskelija keinot keksii", yritin lohdutella itseäni, mutta se oli aika laimea yritys; varmasti näytti ihan hirveän fiksulta, kun hulluna hikoileva lenkkeilijä liian isossa mustassa tuulipuvussaan veuhtoo menemään ja heiluttaa käsiään kuin hullu. Itseäni ainakin hieman hävetti, mutta toisaalta yläkroppa myös vertyi ihanasti. Täytyisi ehkä silti alkaa katselemaan sauvoja, ettei tarvitsisi ihan niin paljoa itseään hävetä – ja kyllähän oikea sauvakävely tehossaankin aina leikkimisen voittaa.

Tulevalla viikolla aion käydä lenkillä sopivammissa kamppeissa. Tämä on julkinen lupaus.

Sohvannurkasta

Kirjoitin 31. lokakuuta 2010: "Kyllä, päästin blogini painumaan unholaan, mutta jälleen lupaan, etten anna sen tapahtua enää."

HAHAHAHAHAHA! Kröhm.

Noniinno, unholaanhan se taisi päästä. Joskus toukokuussa taisin puhua blogeista Shadowdancen kanssa, ja totesin, että blogini otsikkona voisi olla "liikunnasta, jota olisin voinut tänään harrastaa". Tosin sehän edellyttäisi sitä, että jaksaisin kirjoittaa blogia. Pitäisi varmaankin perustaa blogi siitä, miten voisin kirjoittaa blogia liikunnasta, jota voisin harrastaa. Ei siitäkään blogista tulisi kyllä mitään.

Miksi nyt sitten kirjoitan? Muutos elämässä, uusi asunto, uudenlainen into henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Kesän vuorotyöt paljastuivat odotettua raskaammiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Työaikojen vaihtelu noin aamukuuden ja puolenyön väleillä ei sinänsä ollut minulle uusi kokemus, mutta edellisen tällaisen työkesän aikana sain sentään nukuttua. Tänä kesänä uni on ollut ohutta, katkonaista ja levotonta, mikä on johtanut henkisen väsymyksen ohella myös fyysisiin kremppoihin: aivan tuhannen jumissa olevaan selkään ja niskoihin, päänsärkyyn, joka on nyt vaivannut pian kolmen viikon ajan ja ihottumaan, jonka epäilen olevan stressiperäistä.
Nyt olen ollut viikon lomalla ja keskittynyt rentoutumiseen ja asioihin, joista tulen hyvälle tuulelle. Ja ei, en ole vain lepäillyt laakereillani, vaan muun muassa lenkkeillyt, tapaillut jälleen sointuja kitaralla (anteeksi, naapurit), kevyesti jumppaillut ja siivoillut uutta kotia (josta paljastuu kaiken aikaa uusia likaisia nurkkia, vaikka muuttaessa paikat vaikuttivat olevan todella siistit).
Tärkeimmäksi hyvinvoinnin lisääjäksi olen kuitenkin havainnut sohvannurkassa vietetyt hetket kynttilänvalossa, joista alkaa tulla jo miltei jokailtainen rituaali. Siirrän läppärin piiloon, laitan stereoihin jotakin rauhallista musiikkia soimaan, sytytän kynttilöitä ja kaivaudun sohvannurkkaan kynän ja päiväkirjan kanssa. Näistä hetkistä saan kumman paljon energiaa seuraavallekin aamulle, ja päivät menevät mukavasti touhutessa, kun tiedän illalla saavani taas hetken sohvan syleilyssä.

Miten tämä sitten liittyy mahaani ja sen kanssa taistelemiseen? Ei yhtään mitenkään. Mutta ne hetket ovatkin niitä, kun en pyri suorittamaan mitään, en laihtumaan, vain tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli. Hyvästä mielestä taas saa energiaa myös fyysisestä terveydestään huolehtimiseen, mutta pyrin pitämään sohvannurkkahetkeni itsessään hyödyllisinä, en välineinä johonkin muuhun tavoittelemaani.
Mikäli en olisi jo lähtökohtaisesti köyhä opiskelija, voisin kuvitella downshiftaavani. Mutta koska downshiftaus on vain niille, joilla siihen on todella varaa, tätä voisi kai kutsua tietoiseksi valinnaksi ottaa ilo irti halvoista huveista: kirjoituskynäni ovat lähinnä mainoskyniä ja vuosia lähinnä lepotilassa olleen päiväkirjan olen ostanut vuonna 2004, jolloin se maksoi muistaakseni noin neljä euroa. Vuosikohtaiset kustannukset ovat siis noin kuusikymmentä senttiä, mikäli kynien arvoksi lasketaan nolla euroa.