Pienin askelin

Lenkkeily on rakas vanha liikuntaharrastukseni, joka aika ajoin painuu unholaan, mutta jonka pariin aina kuitenkin lopulta palaan. Joka kerta tauon jälkeen lenkille palatessani mietin suurella innolla, että "tästä täytyy taas tehdä tapa!" ja laadin itselleni tiukkoja lenkkisuunnitelmia, pistesysteemejä, askelmäärätavoitteita, sykemittauksia... Tänä aamuna kävin lyhyellä ja rennolla sunnuntaikäppäilyllä poikaystäväni kanssa ja taas meinasi homma lähteä lapasesta, mielessä laukkasi jo kymmeniä eri tapoja tehdä lenkkeilystä tavoitteellista ja säännöllistä ja tehokasta ja – SEIS! Yksinkertainen, rento kävely hyvässä seurassa ilman sen kummempia tavoitteita, miksen osaa pitää sitä sellaisena?

"Oot tuollainen struktuuri-ihminen", kaverini Nippe heitti muutama päivä sitten ja osui aivan oikeaan. Rakastan listoja, esineiden järjestelyä, asioiden systematisointia... Ja kuitenkin vanha hyvä taekwondoharrastus jäi lukiovuosina juuri siksi, että kehittyminen olisi vaatinut säännöllistä läsnäoloa treeneissä ja systemaattista harjoittelua. Liikunnan iloni kuoli mitä luultavimmin juuri sen tavoitteellisuuteen ja tarkkuuteen. Voisin siis pitää pienen sisälläni huutavan neurootikon kurissa ja tähdätä siihen, että harrastan lenkkeilyä silloin, kun siltä tuntuu. Ehkä silloin tällöin kivana suoritettuun lenkkeilyyn jäisi positiivisella tavalla koukkuun, ja siitä tulisi tapa pakottamatta, ihan vain hyvän olon vuoksi, ei siksi, että jokin sisäinen pakko vaatii. (Kuulostanko kenties hieman neuroottiselta?)

Pyrin siis pitämään itseni aisoissa ja palaamaan lenkkeilyn pariin pienin askelin. Saa nähdä, onnistunko, vai lipsahdanko taas intohimoiseen lenkkiputkeen, joka katkeaa sairastumisen tai ajanpuutteen vuoksi, eikä palaudu ennalleen ennen kuin vuosien päästä.

Pienin askelin lähestyin myös piikkimattoa, jonka käyttöä lääkäri suositteli minulle, kun kävin hakemassa fysioterapialähetettä kivikovien niskojeni kanssa.

Kidutusväline ja uskollinen niskatukeni Jappe

Piikkimatto tuli ison yleisön tietoisuuteen ryminällä käsittääkseni joskus syksyllä 2009, jolloin muistan useammankin tutun hehkuttaneen mattoa aivan loistavana rentouttajana. Ennen lääkärin erillistä kehotusta olin testannut tuttujen piikkimattoja muutaman kerran huonoin tuloksin. Olin sitä mieltä, ettei minusta ja matosta saada koskaan hyviä ystäviä. Pistely ja poltto olivat yksinkertaisesti sietämättömiä, järki käski nousemaan matolta äkkiä. Miksi kukaan haluaisi kiduttaa itseään moisella vehkeellä?

Lääkärin auktoriteetti kuitenkin toimi: päätin antaa matolle vielä mahdollisuuden. Pyysin ystäväni mattoa lainaan ja aloitin kidutukseen totuttautumisen. Ensimmäiset kerrat olivat aivan kamalia, kymmenen minuuttia matolla tuntui mahdottomuudelta. Olin etukäteen googlettanut tietoa ja kokemuksia piikkimatoista muun muassa Ilta-sanomien terveyssivuilta ja tiesin, että pistely kestää ensimmäisillä kerroilla hieman pidempään. Tieto ei helpottanut tuskaa, vaan matolla makaaminen vaati ääretöntä mielenlujuutta, sillä koko vartalossa tuntunut syke aiheutti alaselkään "pakene ja juokse henkesi edestä" -tyyppisen kutkutuksen. Jatkoin mattosessioita silti sitkeästi, sillä onhan lääkärin sana sentään lääkärin sana. Lisäpuhtia antoivat lyhyelle "piikkimatto"-soittolistalle kasaamani CMX:n kappaleet, joista erityisesti Revontulten repijän sanat suorastaan ironisesti osuivat suoraan matolla makaamisen syvimpään ytimeen:

 "Anna minulle mitä tarvitsen, 

anna minulle, ota kipu pois, 

anna minulle mitä tarvitsen"

Tunsinkin saavuttaneeni paljon, kun ensimmäisen kerran pystyin makaamaan matolla yli kymmenen minuuttia ilman pakonomaista kellon kyttäämistä. Ja voi sitä voitonriemua, kun ensimmäisen kerran nukahdin matolle! Tämä kokemukseni osoitti, että kaikkeen tottuu. Jopa piikkeihin selkänahassa, niin piikkimaton kuin akupunktioneulojenkin muodossa.

En tosin osaa sanoa, auttoiko matto merkittävästi rentouttamaan jännittyneitä niskojani. Kokemusteni perusteella saattaisin kyllä ostaa piikkimaton ja käyttää sitä jatkossakin, mutta toisaalta olen pitkään haikaillut myös kävelysauvojen perään. Maininta kävelysauvoista löytyy ainakin päivityksessä Välineurheilija lenkillä, mutta pääni sisällä olen haaveillut kävelysauvojen perään muistaakseni noin vuodesta 2009, jolloin muutin omilleni, enkä saanut aikaisemmin käyttämiäni äitini kävelysauvoja mukaan. Molempia en kuitenkaan raaski ostaa, sillä olen köyhä opiskelija. Vastakkain ovat nyt siis makoilu ja lenkkeily – kumpaan haluan satsata myös rahallisesti? Kysymys jäänee auki vielä ainakin joksikin toviksi.