Takana on nyt muutama käynti fysioterapeutilla, ja voin todeta hyötyneeni jo näistä käynneistä aivan valtavasti, pääasiassa tiedostamisen tasolla: olen tiedostanut niskani ja hartioideni hyvinvoinnin aivan uudella tavalla. Tarkkailen ja korjaan ryhtiäni, huomaan entistä nopeammin, jos ulkona liikkuessani nostan hartioita korviin suojatakseni kaulaa kylmältä, mietin, paljonko tavaraa lastaan olkalaukkuun...
Toisaalta tiedostaminen lisää tuskaa, sillä arjesta löytyy niin monia tilanteita, joissa ergonomia on aivan kaamealla tolalla, mutta joille ei voi mitään. Yhtenä esimerkkinä tuskaisen tiedostamisen tilasta ovat luennot yliopiston suurissa luentosaleissa, joiden penkeissä ristiselän tukeminen on aivan mahdotonta ja luentomuistiinpanojen kirjoittaminen hyvässä asennossa haastavaa kapean pöydänkaistaleen ollessa aivan liian kaukana tuolista. Salien suunnittelu istumisen kannalta ergonomisesti lienee miltei mahdotonta, kun mahdollisimman suuren istuinkapasiteetin mahduttaminen tilaan on jo haaste itsessään. Silti olen kironnut harvojen viikottaisten luentojeni aikana sitä, miten istumatyöläiset laitetaan työskentelemään fyysisesti mahdottomissa ympäristöissä. Ei mikään ihme, että ongelmia pukkaa jo ennen työelämään siirtymistä.
Mutta sentään olen iloinen, että tartuin tähän selkäni tilaan jo nyt, enkä vasta työelämään siirryttyäni, sillä silloin olisi luultavasti ollut jo aivan liian myöhäistä tehdä mitään. Viimeksi fysioterapiassa käydessäni odotustilassa oli lisäkseni toinen nuori naisenalku, kun paikalle köpötteli vanha pappa. "Täällähän on nuoria neitoja!" pappa hihkaisi heti odotustilaan päästyään ja kertoi aikaisemmilla käynneillään nähneensä vain ikääntyneempää asiakaskuntaa. Me tytöt siinä yksissä tuumin selitimme, että pitää hoitaa ongelmat jo näin nuorena, kun ne ovat vasta ilmenneet. Hymyilin papalle iloisesti ja poistuin tilasta. Ulos päästyäni hymy hyytyi pääni sisällä kiljuvaan pessimistiin. "Jumalauta, sinä oot vasta vähän päälle kakskyt ja jo tässä vaiheessa ihan paskana!" Ajatus on todellakin karmiva, minunhan kuuluisi tässä iässä olla fyysisen kuntoni huipulla. Jos tämä olisi huippu, en edes haluaisi tietää, mitä vuosien myötä olisi luvassa.
No, lohduttaudun sillä, että nyt todellakin teen asialle jotakin. Tavoitteena olisi tulla työkykyiseksi istumatyöläiseksi ja mielellään myös pysyä sellaisena eläkeikään asti. (Nyt menee taas suuruudenhulluksi puheeksi.) Realistisena tavoitteena nyt edes se, että vuosien päästä, gradun valmistumisen jälkeenkin käsissäni vielä kiertäisi veri sormiin asti. Nyt se ei aina sitä tee, mikä rajoittaa muun muassa jumppaamista aika lailla.
Ostin muuten käsipainot. Ostos oli odotettua paljon halvempi, joten minulla olisi mahdollisuus ostaa myös ne pitkään haaveilemani kävelysauvat. Käsipainoista (ja mahdollisista tulevista sauvaostoksista!) myöhemmin lisää.
Huomenaamulla voisi myös olla sunnuntaikävelyn paikka, sellaisen rennon ja tavoitteettoman. Poikaystävä lupautui jo lenkkiseuraksi, mikäli sää on hyvä. Foreca lupaili poutaista ainakin iltapäivälle asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti