No niin, aloitinpa jälleen urheilu-urani, tällä kertaa Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssin merkeissä. Huonosti se alkoikin. Ei niin, että olisin saanut mittavia urheiluvammoja, kurssin ohjaus oli asiantuntevaa ja rugby lajina vaikutti mielenkiintoiselta, fyysiseltä ja aivotyötä vaativalta. Vika ei siis ollut kurssissa, vaan minussa. Hiki virtasi, ja pidin kyllä kaiken aikaa lämpimästi päällä, mutta kentältä kotiin polkaistessa olisin toki voinut ottaa myös takin ylleni.
Keskiviikkoaamuna nimittäin heräsin valtava, nielemällä katoamaton möykky kurkussani. Tuo möykky sai korvat huutamaan hoosiannaa ja pään vihlomaan pelkällä olemassaolollaan. Kun yhtälöön kuului vielä koholla oleva lämpö ja edellisen päivän urheilut lihaksissa, niin kokonaisuus oli helvetillinen: niin ankara kokovartalosärky, että telkkarisarjojen katsominen ja sohvalla makoilukin tuntuivat suorastaan ylivoimaisilta suorituksilta. Jossain vaiheessa iltaa en enää jaksanut muuta kuin itkeä pirauttaa, kun särkylääkkeet auttoivat vain hetken, enkä jaksanut juoda enää yhtään enempää hunajalla kyllästettyä kuumaa teetä kurkkukipuun.
Tänään pahin tuska on helpottanut, mutta sen tilalle on tullut lämmön heittelyä. Pahin korvakipu tuntui helpottavan valkosipulilla – vähän epäilin vanhaa niksiä "valkosipulin palat korviin", mutta kai se kaiken kirvelyn ja kutinan jälkeen auttoikin.
Mutta niin, ei tämä enää ole "Minä vastaan maha" eikä edes "Minä vastaan maailma", vaan "Liikunta vastaan minä". Olen yrittänyt sorvata asennettani positiivisempaan, mutta jatkuva takapakki alkaa hieman masentamaan. Olen pian huonommassa kunnossa kuin elämäntapojen merkityksen ja muutoksen tärkeyden tiedostaessani. Eikä kyse ole siitä, etten olisi yrittänyt.
Olenko yrittänyt liikaakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti