Suoraselkäinen maksaa itsensä terveeksi

Olen sairastanut nyt päälle viikon. Kurkkukipu ja tukkoisen pään tuska ovat vaihtuneet älyttömään yskään ja etenkin aamuisin rankkaan niistämiseen. Hikiliikuntaan en siis vieläkään pysty, vaikka mieli kuinka kovasti tekisikin. On se kumma, miten lenkkeily ja jumppa alkavat kuulostaa parhaalta mahdolliselta ajanvietteeltä juuri silloin, kun niiden harrastaminen ei ole missään määrin järkevää.

Eilen sain sentään hoidettua selkäasioita: sain vihdoinkin varattua ensimmäisen käynnin fysioterapeutille. Puhelua ennen tosin ahdistuin hetken fysioterapian hinnoista ja muista raha-asioista, mutta kaverin ja äidin tsemppaus toimi: en toivottavasti maksa itseäni kipeäksi vaan terveeksi. Ensimmäisestä paikasta hintoja tiedusteltuani jouduin hengähtämään hetken ja toteamaan, että se oli ehkä poikkeuksellisen kallis paikka. Niin se taisi todella olla. Seuraava paikka, johon soitin, oli sijainniltaan kotiani lähempänä ja hinnoiltaan paljon inhimillisempi, minkä lisäksi saan opiskelija-alennusta Kela-korvauksien jälkeen maksettavaksi jääneestä omavastuuosuudesta. (Ihana sininen opiskelijakorttini, talouteni rakastaa sinua!)
Ensimmäinen tapaaminen fysioterapeutin kanssa hoituikin heti kätevästi seuraavalle päivälle.

Ja ai että, kun se oli hyvä käynti ihan jo henkiselläkin tasolla! Helpotti suunnattomasti kuulla, että aina uudestaan palaavilla niskakivuillani on selkeä syy: yläosasta lyhyeltä matkalta liian suora selkäranka. Syytän siitä geenejäni, en nimittäin ole perheeni ainut, jolla on havaittu kyseistä ongelmaa. Suvun kainuulainen suoraselkäisyys on nuorimmissa sukupolvissa kehittynyt liian konkreettiselle tasolle. No, ongelma on nyt tunnistettu, joten sitä on helpompi käsitellä.
Käyntiin sisältyi tilannekartoituksen lisäksi hieman niskan hierontaa ja venyttelyä, joista etenkin jälkimmäinen teki aivan pirun hyvää. Tuntui, kuin ruotoni olisi kasvanut tällä yhdellä käynnillä noin kymmenen senttiä. Hoito lopetettiin akupunktioon, mikä oli koko käynnin jännittävin osuus. En ole varsinaisesti neulakammoinen, mutta ajatus piikeistä lihassani karmi silti. Akupunktiosta paljon hyvää kuulleena päätin kuitenkin kokeilla neulatyynyn roolia jopa heikotuksen uhallakin. Pirun outo olo siitä tuli, mutta fysioterapeutti rauhoitteli, että useimmille tulee hieman pössyttelyä vastaava olotila ensimmäisestä akupunktiohoidosta. En tiedä, johtuiko se omalla kohdallani sen tiedostamisesta, että selässäni törrötti monta neulaa, vai toimiko akupunktio odotusten mukaan. Joka tapauksessa olen valmis ottamaan neuloja nahkaani jatkossakin, kunhan minun ei tarvitse nähdä toimenpidettä.

Käynnin jälkeen oli energisen rentoutunut olo, letkeä meininki. Tulin kotiin ja jammailin vähän Jarkko Martikaisen Uskon tahtiin. Olen myös koko päivän tiedostanut hartiani, pyrkinyt rentouteen ja hyviin työasentoihin. Kunpa tällaiset asiat tiedostaisi muulloinkin kuin vain ongelmien äärellä.

Urheilu versus Rukiinen

No niin, aloitinpa jälleen urheilu-urani, tällä kertaa Jyväskylä Rugby Clubin alkeiskurssin merkeissä. Huonosti se alkoikin. Ei niin, että olisin saanut mittavia urheiluvammoja, kurssin ohjaus oli asiantuntevaa ja rugby lajina vaikutti mielenkiintoiselta, fyysiseltä ja aivotyötä vaativalta. Vika ei siis ollut kurssissa, vaan minussa. Hiki virtasi, ja pidin kyllä kaiken aikaa lämpimästi päällä, mutta kentältä kotiin polkaistessa olisin toki voinut ottaa myös takin ylleni.

Keskiviikkoaamuna nimittäin heräsin valtava, nielemällä katoamaton möykky kurkussani. Tuo möykky sai korvat huutamaan hoosiannaa ja pään vihlomaan pelkällä olemassaolollaan. Kun yhtälöön kuului vielä koholla oleva lämpö ja edellisen päivän urheilut lihaksissa, niin kokonaisuus oli helvetillinen: niin ankara kokovartalosärky, että telkkarisarjojen katsominen ja sohvalla makoilukin tuntuivat suorastaan ylivoimaisilta suorituksilta. Jossain vaiheessa iltaa en enää jaksanut muuta kuin itkeä pirauttaa, kun särkylääkkeet auttoivat vain hetken, enkä jaksanut juoda enää yhtään enempää hunajalla kyllästettyä kuumaa teetä kurkkukipuun.
Tänään pahin tuska on helpottanut, mutta sen tilalle on tullut lämmön heittelyä. Pahin korvakipu tuntui helpottavan valkosipulilla – vähän epäilin vanhaa niksiä "valkosipulin palat korviin", mutta kai se kaiken kirvelyn ja kutinan jälkeen auttoikin.

Mutta niin, ei tämä enää ole "Minä vastaan maha" eikä edes "Minä vastaan maailma", vaan "Liikunta vastaan minä". Olen yrittänyt sorvata asennettani positiivisempaan, mutta jatkuva takapakki alkaa hieman masentamaan. Olen pian huonommassa kunnossa kuin elämäntapojen merkityksen ja muutoksen tärkeyden tiedostaessani. Eikä kyse ole siitä, etten olisi yrittänyt.

Olenko yrittänyt liikaakin?

Selkä katkeaa

Sen lisäksi, että niskani ovat surullisenkuuluisan tohjona, harmia aiheuttaa toisinaan myös muut selän osat heikon lihaskunnon ja selän nivellukkojen muodossa. Viimeisimmät kokemukset ovat tältä viikolta: torstaiaamuna heräsin aivan lukossa. Alaselkään jumahtanut lukko rajoitti jo kaikkein yksinkertaisimpiakin toimenpiteitä kuten istahtamista, housujen pukemista ja kipeimmillään jopa kävelyä. Ajattelin silti vetristää selkääni ja kävellä yliopistolle syömään.
No, eihän se hyvin mennyt: jalat meinasivat lähteä alta muutamaan otteeseen, enkä illalla kotona pystynyt enää tekemään muuta kuin makaamaan aloillani ja lepuuttamaan selkääni. Tässä vaiheessa alkoi tulla ääretön ärsytys itseäni kohtaan. Ongelma ei ilmene ensimmäistä kertaa, vaikka ratkaisu olisi helppo ja suht toimiva: tukilihaksiston maltillista ja säännöllistä kunnossapitoa. Ongelmat lukkojen kanssa eivät kyllä yleensä pääse kasvamaan tällaisiin mittoihin, mutta ei se ole riittävä perustelu hylätä selän hyvinvointi kokonaan.

Ei tämä voi näin mennä. Tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluu core-jumppaa ja fysioterapiaa.

Välineurheilija lenkillä

Rakas liikuntapäiväkirjani, tänään kävin lenkillä. Se oli kamalaa.

No ei, itse lenkkeily oli kyllä mukavaa, mutta totesin, että yksinkertaisetkin lajit ovat välineurheilua: Vuosia (kerran kuukaudessa) käytössä olleet lenkkarit alkoivat vihdoinkin tuntua jalassa mukavilta, mutta kaikki muu sitten mättikin tämänkertaisessa lenkkiasustuksessani. Ulos lähtiessäni totesin, että nyt on syksy, eli otanpas syksylenkkikamppeet käyttöön, vedin tyytyväisenä ylleni teknisen aluspaidan ja tuulipuvun. VIRHE.
Vaikka kuinka lenkkeilisi järven rannassa, ilma ei ole merkittävästi kaduilla olevaa kylmempää, jos järveltä ei käy reipas tuuli. Tänään ei käynyt. Lisäksi intouduin hölköttelemään lyhyitä pätkiä, joiden aikana huomasin myös auringon lämmittävän ihan mukavasti mustaa tuulipukuani. Sattumoisin tuulipukuni hihansuiden resorit ovat niin hemmetin kireät, etten voinut edes kääriä hihoja ylös pienen viilennyksen toivossa. Niinpä hölköttelin ja hikoilin ja kirosin syksyntajuni alimpaan helvettiin, tai oikeastaan koko syksyn. Me emme ole kavereita, emme ole koskaan olleet, emmekä luultavasti tule olemaankaan.

Lenkillä tuli myös havaittua, että jos vaatteet eivät istu, ne eivät myöskään juokse kanssasi. Lenkin jälkeen kaikesta vaatetuskasta hermostuneena heitin yhden istumattoman vaatekappaleen roskiin.

Kuten taisin aikaisemmin kirjoittaakin, olen viime aikoina tuskaillut selkäni kanssa. Oikeastaan blogini nimi voisi ainakin tällä hetkellä olla "Lukusalin selkärangaton", sillä olen huomannut istuvani päivät lukusalissa tuhannen mutkalla. Pidän taukoja, pyörittelen niskoja ja yritän ajatella työasentoja, mutta ongelma on minussa syvällä. Selän kivut eivät ole helpottaneet, hartioissa ja niskoissa sentään saattaa nykyisellään jo vähän kiertää verta, ainakaan päätä ei särje enää ihan niin paljoa kuin aikaisemmin. Viikolla uskaltauduin jo yhteen kevyeen jumppaan, tosin sen aikana sain kyllä molemmat käteni puutumaan hetkittäin, minkä myötä päätin ettei rankempaa jumppaa siis ole hetkeen tiedossa.
Tänään lenkkeillessäni ehdin hieman haaveilemaan kävelysauvoista, sellaiset kun olisivat aivan verrattomat välineet ylävartalon rentoon kuntouttamiseen. No, en omista sauvoja, joten hoidin lenkkini kävelyosuudet sauvakävelynä ilman sauvoja. "Aina köyhä opiskelija keinot keksii", yritin lohdutella itseäni, mutta se oli aika laimea yritys; varmasti näytti ihan hirveän fiksulta, kun hulluna hikoileva lenkkeilijä liian isossa mustassa tuulipuvussaan veuhtoo menemään ja heiluttaa käsiään kuin hullu. Itseäni ainakin hieman hävetti, mutta toisaalta yläkroppa myös vertyi ihanasti. Täytyisi ehkä silti alkaa katselemaan sauvoja, ettei tarvitsisi ihan niin paljoa itseään hävetä – ja kyllähän oikea sauvakävely tehossaankin aina leikkimisen voittaa.

Tulevalla viikolla aion käydä lenkillä sopivammissa kamppeissa. Tämä on julkinen lupaus.