"Ylämäessä tönin sua eteenpäin, alamäessä vauhtias jarrutan..."

Otsikko on sitaatti Jarkko Martikaisen kappaleesta Valssi tanssitaidottomille. Jos joskus menen tuon tämänhetkisen turjakkeeni kanssa naimisiin, niin häävalssi on jo valittu.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut puhua tanssimisesta itsestään, vaan hölkkäohjelmasta, jonka suorittaminen etenee kuin tanssi. Meidän tapauksessamme tanssivertaus ei yksiselitteisesti tarkoita kaunista liihottelua lenkkipoluilla, vaan harha-askeleita, kiistaa siitä, kumpi vie eli määrittää reitin ja määrää tahdin, hengen loppumista niin spiritin kuin konkreettisen hapenkin osalta, kiukutteluakin. Lenkkeihimme pätee kuitenkin sama lopetus kuin Martikaisen kappaleessa: "Alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on." Tähän mennessä kiistat ovat jääneet lenkkipolun varteen, ja kotiin on palattu hyvillä mielin.

Sosiaalisuudestani huolimatta olen aina nauttinut myös yksin lenkkeilystä musiikkia kuunnellen. Yhteisen lenkkeilyharrastuksen alettua tekisi toisinaan mieleni lähteä tempaisemaan hölkkäohjelman mukainen pätkä ihan yksin, mutta tekisin siinä karhunpalveluksen lenkkikaverilleni, joka ei halua lähteä matkaan ilman minua. Itsehän sitä paitsi manguin häntä lenkkiseuraksi, niin nyt sitä seuraa sitten riittää monena iltana viikossa. Ei siis parane valittaa.

Yhteisessä lenkkeilyprojektissa on myös se valtava hyöty, että toinen tsemppaa silloinkin, kun itseltä meinaa into loppua. Eilen lenkille lähteminen teki minulle tiukkaa, sillä olin yksinkertaisesti unohtanut lenkin ja sopinut illalle meneväni ystäväni luo pannukakkukesteille. Pannaria olin pohjustanut McDonald'sin kanawrap-aterialla, ja pannarin palanpainikkeeksi riipaisin kunnon kahvit ja mutustin vielä vähän sipsiä päälle. Kun siis iltayhdeksän jälkeen nousin pyörän kyytiin polkaistakseni kotiin, lenkki ei todellakaan ollut houkuttelevin ajatus. Soitin jopa matkalta kotiin ja kyselin vielä varmistusta lenkille lähtemisestä (taka-ajatuksena saada lenkkikaverikin innostumaan lintsauksesta).

Kotona kuitenkin odotti määrätietoisesti hölkälle pyrkivä poikaystävä. Ei siinä auttanut pyristellä vastaan, vaan lenkkarit jalkaan ja menoksi. Onneksi tuli lähdettyä: täytyy ihan hehkuttaa, että lenkki oli luultavasti paras kaikista tähän mennessä heittämistämme! Maha tuntui vähän turhan täydeltä, mutta jalka nousi ja reidet jaksoivat. Eilen vuorossa oli kierros, jonka kolme hölkkäpätkää olivat jo meidän mittapuullamme hurjat kuusi minuuttia kerrallaan, välissä ainoastaan minuutin palautukset kävellen. Vasta viimeisen kuusiminuuttisen jälkipuoliskolla tapahtui hyytyminen: viimeiset kaksi minuuttia jalat nousivat pelkästään sen ajatuksen voimin, että pian saa kävellä. Ja ai että sitä voittajan tunnetta, kun kännykkä taskussa piippasi viimeisen hölkkäpätkän loppua!

En tiedä, onko kehitystä tapahtunut mittavasti kestävyyskunnon ja lenkkeilyvauhdin puolella, mutta henkinen kehitys on ainakin tuon paremman puoliskoni osalta valtavaa. Täytyy tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut osien menevän näin päin: poikaystäväni patistaa minua lenkille kanssaan. Ei tosin lainkaan paha kehityssuunta, kun ottaa huomioon, että omalta osaltanikin asenteessa on tapahtunut positiivisia muutoksia. Ne eivät vain näköjään ole aina yhtä vahvoja kuin lenkkikaverini kehittynyt hölkkävietti.

Joten nyt on asiat mallillaan: liikunta maittaa, lyhyt "kesälomani" (oma tauko opinnoista) alkoi tänään, ja parin tunnin sisään pitäisi lähteä taas hölkälle suosikkilenkittäjäni kanssa. Vielä kun paistais aurinko, niin ei vois paremmin mennä.

Kummallinen kevät

Kummallinen kevät: koivun siitepölykausi jyllää täydellä teholla, mutta ainut oireeni on tolkuton väsymys. Ei siis armotonta nenän kutinaa ja kiukuttelua, ei niitä hetkiä kun tekisi mieli kaivaa silmät kylmällä lusikalla irti päästä, jotta kutina lakkaisi. Tämän hillityn vähäoireisen toukokuun keskellä on ollut hyvää aikaa lenkkeillä: aloitimme poikaystävän kanssa Nice Runin harjoitusohjelman. Tavoite ei ole missään juoksutapahtumassa tai muussakaan erikoisessa, vaan päämääränämme on yksinkertaisesti kohottaa kuntoa ja lisätä säännöllistä liikuntaa. Etenkin poikaystävääni tuntuu motivoivan se, että lenkit ovat tavallaan jonkun toisen määräämiä. Lenkille on helpompi lähteä, kun hölkkäohjelma velvoittaa.

Tänään kävimme hölköttelemässä toisen viikon toisen lenkin, huomenna pitäisi vielä tempaista toisen viikon kolmas lenkki, ja sitten on luvassa ansaittu vapaaviikonloppu. Tähän mennessä fiilikset ohjelmasta ovat olleet todella positiivisia: puolen tunnin lenkit ovat sopivan lyhyitä ja niille on helppo lähteä. Tiistaina hieman hirvitti lähteä lenkille, sillä neljän minuutin hölkkäpätkät ainoastaan yhden minuutin kävelyllä kuulosti mahdottomalta, mutta siitä selvittiin hengissä. Tämän päivän lenkki sujuikin sitten jo sutjakasti, ja kännykän lenkkiajastimen piiputtaessa ohjelman loppua olisin jaksanut pistellä vielä yhden 4+1 -satsin lisää.

Mutta, kuten aina: ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Viime viikolla poikaystävä totesi lenkkareidensa tuntuvan hieman huonoilta jalassa, ja tämän päivän lenkin päätteeksi hän löysi jalkojensa sisäsyrjistä ilkeän näköiset hiertymät. Kengät eivät siis selvästikään sovi hänen jalalleen hölkän osalta, kävellessä vastaavaa ongelmaa ei onneksi ole ollut. Nyt kuitenkin hieman huolettaa, joudunko jatkamaan ohjelmaa yksin. Kerrankin kun molemmat meistä ovat motivoituneita ja sitoutuneita johonkin yhteiseen liikuntaprojektiin! Ärh.

Joka tapauksessa yleisfiilis on positiivinen. En ole tainnut täällä blogissani sitä mainitakaan, mutta olen tammikuusta lähtien punninnut ja mitannut navanympärykseni torstaiaamuisin noin kolmen viikon välein. (Sekä tietenkin piirtänyt siitä söpöä laskevaa käyrää yleispätevän Kontrollifriikin paras ystävä -ruutuvihkoni sivulle.) Tammikuusta huhtikuulle muistin totuuden torstait säännöllisesti, mutta toukokuussa en ole ajatellut koko asiaa. HeiaHeian mukaan viimeisimmästä punnituksesta taitaa olla viisi viikkoa, vihkoa en ole jaksanut avata tarkistaakseni. Olo on hyvä, joten mitäpä minä niistä luvuista! Maha näyttää röllykältä mutta ei se näin kesällä haittaa!

Tunnustus!

Ensimmäinen kerta tämän vaisun blogiurani aikana, kun koen päässeeni osaksi blogosfääriä! Sain nimittäin tällaisen tunnustuksen, joita on kiertänyt blogissa ikuisuuden, mutta jollaisesta olen jäänyt osattomaksi aina näihin aikoihin asti. Siispä kiitos, Tuumasta toimeen, tämä kohotti pientä bloggaajan itsetuntoani hurjasti. :)

Säännöt:

1. Nimeä 15 bloggaajaa.

2. Kerro heille tunnustuksestasi.

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi.

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen.

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Nyt kun olen kunnolla blogosfääriin päässyt, niin heittäydynkin huonoksi bloggaajaksi enkä nimeä kuin yhden bloggaajan, mutta hän on sananmukaisesti versatile, eli tälle blogille tunnustus käy mielestäni kuin nenä päähän! (Ja näkisittepä nenänsä, se se vasta hänelle sopiikin.) Hiiri, this one's for you, friend...! (...if you like the moon, good tunes and old cartoons...)

Ja sitten ne satunnaiset faktat.

1. Olen liikennehirviö. En itsekään ole mallikuski, mutta monet liikennerikkomukset ja hölmöilyt ärsyttävät minua kenties suhteettomankin paljon. Eniten hermojani kiristää vilkun kanssa pihtailu, hyvänä kakkosena tulee suojatielle astumassa olevan jalankulkijan huomioimatta jättäminen.

2. Ajatukseni pyörivät nykyisin huolestuttavan paljon rahan ympärillä. Ennen en murehtinut, kun kesätöitä oli ja palkoilla eleli yleensä talven yli ja vähän seuraavan kesän alkuakin. Nyt olen ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, jossa minulla ei ole kesätöitä ja toimeentuloa on todella mietittävä. Se on johtanut siihen, etten nykyisin raaski ostaa edes kahvia (1,10 €) yliopistolta, koska no, kotona se kahvi vaan olisi halvempaa.

3. Elämäni kulkee tällä hetkellä aika yksinkertaisia ratoja: yliopistolle, ranskan tunnit, pari tuntia tenttiinlukua tai muuta opiskelua, lounas, vähän lisää opiskelua, kotiin, kahvia ja koneelle, illasta lenkki ja datailua.

4. Olen aika tyytyväinen kohdassa 3 luettelemaani tapahtumien ketjuun. Tuntuu, että ympärilläni ihmiset tekevät ja kokevat hirveästi, ja minä vain istun koneella tai katson hömppäsarjoja telkkarista ja nautin siitä. Ei kai tällaisesta vetelehtimisestä ja Lemmen viemäästä saisi näin paljoa nauttia? Olen kaikessa velttoudessani yhteiskunnalle hyödytön yksilö.

5. Poltin itseni tänään. Normaalisti pidän huolta aurinkorasvasta, mutta jostain syystä tänään sisätiloihin siirtyminen ei käynyt mielessäni missään vaiheessa. Seminaarinmäellä paistoi niin kauniisti aurinko ja tenttiaineistoa riitti ja nurmikolla oli niin kiva lukea... Nyt rintakehäni on tulipunainen. "Tosi jees."

6. Vaikka kuinka nuukailen kahvieni sun muiden kanssa, Spotify Unlimitedistä en enää suostu luopumaan. Mikä ihana vapaus, mikä rajoittamattomuus, mikä musiikin paljous! Viime aikoina Spotifyssäni on soinut erityisesti Soundrop-sovellus, jonka huoneista etenkin Indie Folk ja Lounge ovat olleet ahkerassa kulutuksessani.

7. Geokätköilisin, jos saisin vain vanhempieni GPS-navigaattorin toimimaan. Valitettavasti karttasovellukset eivät halua tehdä yhteistyötä tietokoneeni kanssa, joten olen Keski-Suomen osalta kartaton.


Siinä siis satunnaista sisältöä minusta. Ajattelin ensin pitäytyä tiukasti liikunta ja terveys -aihepiirissä, mutta totesin sen olevan tylsän turvallinen valinta. Eli hei, kerroin juuri itsestäni ehkä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin tässä blogissa! Tunnustuksia todella. Yksityisyys meni niin että humahti.

I'm sick and tired of always being sick and tired

Miltei kuukausi sitten, 11.4. olin aloittanut kirjoittamaan tekstiluonnosta:
"Edellisestä merkinnästä on näköjään hujahtanut kuukausi. Siitä kadonneesta kuukaudesta valtaosa vain vierähti ohi. Ensin meni viikko tenttiin lukiessa, seuraava viikko vain katosi, sitten vietinkin kaksi viikkoa ankarassa flunssassa. Olisikohan se nyt kolmas vai neljäs flunssa tälle talvelle? Pyydän anteeksi mautonta vertausta, mutta  vastustuskykyni on kuin AIDS-potilaalla. Jos jossakin vaan on tarjolla flunssavirusta, niin varmasti jonkin ajan kuluttua minä niistän nenääni ruvelle, tärisen vilusta ja hikoilen.


Talvella leikittelin ajatuksella avantouinnista, sillä kadehdin kaikkia rautaisia avantouimarimuoreja ja -vaareja, jotka kehuskelevat, etteivät ole sairastaneet vuosikymmeneen flunssaa. Nyt en enää leikittele ajatuksella, vaan olen tosissani. Ensi syksynä uuden avantokauden alkaessa minä liityn rautamuorien kaartiin! Inhoan kylmää vettä, mutta kai siihen tottuu samalla tavalla kuin akupunktioneuloihinkin."


Ja kuinkas sitten kävikään? Surullisen kuuluisa vastuskykyni näytti taas kyvyttömyytensä, ja poikaystävällä piipahtanut flunssa on nyt minun riesanani. Jee.

Keskiviikkona epätoivoisena netissä surffaillessani löysin nuhanenäsivun, joka liputtaa näkyvästi nenähuuhtelun puolesta. Huhtikuussa olin apteekkikäynnilläni ostanut heräteostoksena itselleni "sarvikuonokannun", mutta en ollut rohjennut kokeilla sitä, sillä vieroksuin ajatusta suolavedestä hengitysteissäni. Pikkuhiljaa katupöly ja räkä kuitenkin alkoivat kyllästyttää, joten päätin nuhanenä.comin rohkaisemana kokeilla huuhtelua. Eikä se nyt niin kamalaa ollutkaan! Näin ankaran nuhan kourissa ei nenähuuhtelukaan tunnu tekevän autuaaksi, mutta kyllä se jonkin verran helpottaa, ainakin hetkellisesti. Nähtäväksi jää, helpottaako nenähuuhtelu myös siitepölyallergiaoireita.

Liikunnasta taas ei ole oikestaan merkittävää mainittavaa, jumpassakaan en ole käynyt aikapäiviin. En ole täysin sängyn pohjalla maannut, mutta kevään vähäisistä saavutuksistani urheilun saralla lisää joku toinen päivä. (Tämä on lupaus päivittää taas!) Odottelen vain seuraavaa parin viikon tervettä jaksoa, että pääsisin lenkkeilemään ja kenties vähän rämpimään maastossakin – tästä maastorämminnästäkin lisää myöhemmin.