Eilen kävelyllä tuli puhetta lajivalinnoistani, jotka ovatkin siitä lähtien pyörineet päässä. Lenkkeilyasunani oli siis entisen taekwondoseurani tuulipuku, ja keskustelumme virisi haaveestani heittää lenkkiä vielä Jyväskylä Rugby Clubin verkkareissa.
Haaveena ja lyhyen aikavälin (n. 6 kk) tavoitteenani on siis rugbyn alkeiskurssi. Syksyllä
yritykseni jäi alkutekijöihinsä, ja helmikuussa seuraavan alkeiskurssin aikoihin kärsin niin pahoista selkäkivuista, etten uskaltanut näyttää naamani alkeiskurssilla. Totesin, että huonosti tehty aloittelijan taklaus voisi olla se viimeinen taklaukseni. Niinpä nyt pyrin kuntouttamaan selkääni ja pääsemään sellaiseen kuntoon, että mikäli JRC järjestää alkeiskurssin ensi syksynäkin, voisin tällä kertaa olla kunnolla mukana.
Siinä rugbytulevaisuudestani haaveillessani poikaystäväni ihmetteli, eikö rugby ole taklauksineen aika miehekäs laji. "No, ei se mitään taitoluistelua ole." Tästä päästiinkin sitten laajempaan pohdintaan lajeista, sukupuolirooleista ja odotuksista, sekä tietenkin siitä, mitä eri lajit tekevät kropalle. Poikaystävän mielestä kamppailulajit ja muut kontaktilajit ovat hänen mielestään jotenkin miehekkäitä. Hän myös totesi, etteivät urheilulliset, timmikroppaiset ja tissittömät kakkosneloset oikein istu hänen naismakuunsa. Taisin päästää aika kovan naurunremakan, minun tissini ja muhkea hanurini kun tuskin katoavat kuin tuhka tuuleen jonkun lajin vuoksi. Olen aina ollut muodokas, eikä minusta tule lautatavaraa heti liittyessäni urheiluseuraan.
Mutta niin, lajivalinnoiltani olen siis poikaystäväni mielestä jossain määrin miehekäs. En aivan ymmärtänyt väitettä, mutta toki allekirjoitan sen, että pidän rajuista lajeista, joissa otetaan kontaktia. Olin yläasteen palloilutunneillakin aina se, jolle opettaja joutui jatkuvasti huutamaan kentän laidalta, ettei vartalokontaktia saa ottaa. En minä taklannut, minä vain suojasin hallussani ollutta palloa...! Jääkiekkoa koko pienen ikäni enemmän tai vähemmän (nykyisin vähemmän) seuranneena olen sitä mieltä, että jalkapallosta puuttuu taklauksien myötä erittäin paljon.
Lajihistoriaani kuuluu myös niitä "naisellisempia" (lue: ei kontaktia sisältäviä) lajeja kuten tanssillisia jumppia ja astangajoogaa. Innostus ei ole kuitenkaan jäänyt lähtemättömästi päälle, vaan ennemmin tai myöhemmin nämä lajit ovat jääneet sivuun. Zumba on tämän alkuvuoden aikana päässyt suosikkilistalleni lähinnä siksi, että siinä saa tehokkaasti hien pintaan ja sykkeen korkealle, mutta se ei vaadi mieletöntä koreografiapäätä, eikä tavoitteena ole edes näyttää hyvältä tai tehdä oikeaan tahtiin, vaan saada hiki pintaan hauskalla tavalla.
"Taidat olla aika äijä", poikaystäväni totesi hetken pohdinnan jälkeen. No, jos naisten kuuluisi tanssia balettia tai luistella upeissa pikkuisissa mekoissa taitoluisteluareenoilla, niin kyllä, minä olisin äijä. Olen ollut äijä myös soittoharrastukseni osalta: kun toiset soittivat viulua tai klassista pianoa, minä soitin kontrabassoa. Yläasteella ja lukiossa, kun muut tytöt alkoivat ottaa laulutunteja, minä soitin sähköbassoa. Ensimmäistä kertaa musiikkiopiston bänditreeneihin marssiessani minua luultiin laulajaksi, vaikka tulin paikalle bassoa kantaen.
Uudet, ihanat treenivaatteenikin ovat löysä SOC:n t-paita (musta-sininen) ja harmaat 3/4-collegepökät. Yritin kyllä katsella Stadiumista naisellisimpiakin toppeja, mutta lopulta t-paita vei huomioni, ja totesin, että näytän se yllä ihan itseltäni. Mitä sitten, vaikka olisinkin harrastusteni parissa innokas taklaaja tai kova ottamaan kontaktia sen sijaan, että näyttäisin erityisen kauniilta tai hyvältä? Arkivaatteissani olen toivottavasti vielä jokseenkin tunnistettavissa naiseksi.
