Fysioterapiasta

Takana on nyt muutama käynti fysioterapeutilla, ja voin todeta hyötyneeni jo näistä käynneistä aivan valtavasti, pääasiassa tiedostamisen tasolla: olen tiedostanut niskani ja hartioideni hyvinvoinnin aivan uudella tavalla. Tarkkailen ja korjaan ryhtiäni, huomaan entistä nopeammin, jos ulkona liikkuessani nostan hartioita korviin suojatakseni kaulaa kylmältä, mietin, paljonko tavaraa lastaan olkalaukkuun...
Toisaalta tiedostaminen lisää tuskaa, sillä arjesta löytyy niin monia tilanteita, joissa ergonomia on aivan kaamealla tolalla, mutta joille ei voi mitään. Yhtenä esimerkkinä tuskaisen tiedostamisen tilasta ovat luennot yliopiston suurissa luentosaleissa, joiden penkeissä ristiselän tukeminen on aivan mahdotonta ja luentomuistiinpanojen kirjoittaminen hyvässä asennossa haastavaa kapean pöydänkaistaleen ollessa aivan liian kaukana tuolista. Salien suunnittelu istumisen kannalta ergonomisesti lienee miltei mahdotonta, kun mahdollisimman suuren istuinkapasiteetin mahduttaminen tilaan on jo haaste itsessään. Silti olen kironnut harvojen viikottaisten luentojeni aikana sitä, miten istumatyöläiset laitetaan työskentelemään fyysisesti mahdottomissa ympäristöissä. Ei mikään ihme, että ongelmia pukkaa jo ennen työelämään siirtymistä.

Mutta sentään olen iloinen, että tartuin tähän selkäni tilaan jo nyt, enkä vasta työelämään siirryttyäni, sillä silloin olisi luultavasti ollut jo aivan liian myöhäistä tehdä mitään. Viimeksi fysioterapiassa käydessäni odotustilassa oli lisäkseni toinen nuori naisenalku, kun paikalle köpötteli vanha pappa. "Täällähän on nuoria neitoja!" pappa hihkaisi heti odotustilaan päästyään ja kertoi aikaisemmilla käynneillään nähneensä vain ikääntyneempää asiakaskuntaa. Me tytöt siinä yksissä tuumin selitimme, että pitää hoitaa ongelmat jo näin nuorena, kun ne ovat vasta ilmenneet. Hymyilin papalle iloisesti ja poistuin tilasta. Ulos päästyäni hymy hyytyi pääni sisällä kiljuvaan pessimistiin. "Jumalauta, sinä oot vasta vähän päälle kakskyt ja jo tässä vaiheessa ihan paskana!" Ajatus on todellakin karmiva, minunhan kuuluisi tässä iässä olla fyysisen kuntoni huipulla. Jos tämä olisi huippu, en edes haluaisi tietää, mitä vuosien myötä olisi luvassa.
No, lohduttaudun sillä, että nyt todellakin teen asialle jotakin. Tavoitteena olisi tulla työkykyiseksi istumatyöläiseksi ja mielellään myös pysyä sellaisena eläkeikään asti. (Nyt menee taas suuruudenhulluksi puheeksi.) Realistisena tavoitteena nyt edes se, että vuosien päästä, gradun valmistumisen jälkeenkin käsissäni vielä kiertäisi veri sormiin asti. Nyt se ei aina sitä tee, mikä rajoittaa muun muassa jumppaamista aika lailla.

Ostin muuten käsipainot. Ostos oli odotettua paljon halvempi, joten minulla olisi mahdollisuus ostaa myös ne pitkään haaveilemani kävelysauvat. Käsipainoista (ja mahdollisista tulevista sauvaostoksista!) myöhemmin lisää.

Huomenaamulla voisi myös olla sunnuntaikävelyn paikka, sellaisen rennon ja tavoitteettoman. Poikaystävä lupautui jo lenkkiseuraksi, mikäli sää on hyvä. Foreca lupaili poutaista ainakin iltapäivälle asti.

Pienin askelin

Lenkkeily on rakas vanha liikuntaharrastukseni, joka aika ajoin painuu unholaan, mutta jonka pariin aina kuitenkin lopulta palaan. Joka kerta tauon jälkeen lenkille palatessani mietin suurella innolla, että "tästä täytyy taas tehdä tapa!" ja laadin itselleni tiukkoja lenkkisuunnitelmia, pistesysteemejä, askelmäärätavoitteita, sykemittauksia... Tänä aamuna kävin lyhyellä ja rennolla sunnuntaikäppäilyllä poikaystäväni kanssa ja taas meinasi homma lähteä lapasesta, mielessä laukkasi jo kymmeniä eri tapoja tehdä lenkkeilystä tavoitteellista ja säännöllistä ja tehokasta ja – SEIS! Yksinkertainen, rento kävely hyvässä seurassa ilman sen kummempia tavoitteita, miksen osaa pitää sitä sellaisena?

"Oot tuollainen struktuuri-ihminen", kaverini Nippe heitti muutama päivä sitten ja osui aivan oikeaan. Rakastan listoja, esineiden järjestelyä, asioiden systematisointia... Ja kuitenkin vanha hyvä taekwondoharrastus jäi lukiovuosina juuri siksi, että kehittyminen olisi vaatinut säännöllistä läsnäoloa treeneissä ja systemaattista harjoittelua. Liikunnan iloni kuoli mitä luultavimmin juuri sen tavoitteellisuuteen ja tarkkuuteen. Voisin siis pitää pienen sisälläni huutavan neurootikon kurissa ja tähdätä siihen, että harrastan lenkkeilyä silloin, kun siltä tuntuu. Ehkä silloin tällöin kivana suoritettuun lenkkeilyyn jäisi positiivisella tavalla koukkuun, ja siitä tulisi tapa pakottamatta, ihan vain hyvän olon vuoksi, ei siksi, että jokin sisäinen pakko vaatii. (Kuulostanko kenties hieman neuroottiselta?)

Pyrin siis pitämään itseni aisoissa ja palaamaan lenkkeilyn pariin pienin askelin. Saa nähdä, onnistunko, vai lipsahdanko taas intohimoiseen lenkkiputkeen, joka katkeaa sairastumisen tai ajanpuutteen vuoksi, eikä palaudu ennalleen ennen kuin vuosien päästä.

Pienin askelin lähestyin myös piikkimattoa, jonka käyttöä lääkäri suositteli minulle, kun kävin hakemassa fysioterapialähetettä kivikovien niskojeni kanssa.

Kidutusväline ja uskollinen niskatukeni Jappe

Piikkimatto tuli ison yleisön tietoisuuteen ryminällä käsittääkseni joskus syksyllä 2009, jolloin muistan useammankin tutun hehkuttaneen mattoa aivan loistavana rentouttajana. Ennen lääkärin erillistä kehotusta olin testannut tuttujen piikkimattoja muutaman kerran huonoin tuloksin. Olin sitä mieltä, ettei minusta ja matosta saada koskaan hyviä ystäviä. Pistely ja poltto olivat yksinkertaisesti sietämättömiä, järki käski nousemaan matolta äkkiä. Miksi kukaan haluaisi kiduttaa itseään moisella vehkeellä?

Lääkärin auktoriteetti kuitenkin toimi: päätin antaa matolle vielä mahdollisuuden. Pyysin ystäväni mattoa lainaan ja aloitin kidutukseen totuttautumisen. Ensimmäiset kerrat olivat aivan kamalia, kymmenen minuuttia matolla tuntui mahdottomuudelta. Olin etukäteen googlettanut tietoa ja kokemuksia piikkimatoista muun muassa Ilta-sanomien terveyssivuilta ja tiesin, että pistely kestää ensimmäisillä kerroilla hieman pidempään. Tieto ei helpottanut tuskaa, vaan matolla makaaminen vaati ääretöntä mielenlujuutta, sillä koko vartalossa tuntunut syke aiheutti alaselkään "pakene ja juokse henkesi edestä" -tyyppisen kutkutuksen. Jatkoin mattosessioita silti sitkeästi, sillä onhan lääkärin sana sentään lääkärin sana. Lisäpuhtia antoivat lyhyelle "piikkimatto"-soittolistalle kasaamani CMX:n kappaleet, joista erityisesti Revontulten repijän sanat suorastaan ironisesti osuivat suoraan matolla makaamisen syvimpään ytimeen:

 "Anna minulle mitä tarvitsen, 

anna minulle, ota kipu pois, 

anna minulle mitä tarvitsen"

Tunsinkin saavuttaneeni paljon, kun ensimmäisen kerran pystyin makaamaan matolla yli kymmenen minuuttia ilman pakonomaista kellon kyttäämistä. Ja voi sitä voitonriemua, kun ensimmäisen kerran nukahdin matolle! Tämä kokemukseni osoitti, että kaikkeen tottuu. Jopa piikkeihin selkänahassa, niin piikkimaton kuin akupunktioneulojenkin muodossa.

En tosin osaa sanoa, auttoiko matto merkittävästi rentouttamaan jännittyneitä niskojani. Kokemusteni perusteella saattaisin kyllä ostaa piikkimaton ja käyttää sitä jatkossakin, mutta toisaalta olen pitkään haikaillut myös kävelysauvojen perään. Maininta kävelysauvoista löytyy ainakin päivityksessä Välineurheilija lenkillä, mutta pääni sisällä olen haaveillut kävelysauvojen perään muistaakseni noin vuodesta 2009, jolloin muutin omilleni, enkä saanut aikaisemmin käyttämiäni äitini kävelysauvoja mukaan. Molempia en kuitenkaan raaski ostaa, sillä olen köyhä opiskelija. Vastakkain ovat nyt siis makoilu ja lenkkeily – kumpaan haluan satsata myös rahallisesti? Kysymys jäänee auki vielä ainakin joksikin toviksi.