Uusi blogi, uudet kujeet!

Täällä se nyt on:

Rukiista rautaa

Uusi blogini ilman mahahistoriaa. Teemana näin alkuun kuntoutuminen, mutta toivottavasti myöhemmin urheilu, rugby- ja treenikertomukset.

Tässä blogissa ei tapahdu enää mitään, mutta tuossa uudessa blogissa tarina on vasta aluillaan.

Tulkaa mukaan!

Näkemiin, ei hyvästi

Useamman viikon mielessä pyörinyt epäilys on nyt muuttunut varmuudeksi: tämä blogi tällaisenaan on tullut tiensä päähän.

Kerrottakoon viimeisenä raporttina, että selkäasia ei ole muuttunut vielä iloksi, mutta työskentelen asian kanssa. Rugbytreenit ovat tauolla niin kauan kuin alaselässä on liikkumista rajoittavia kiputiloja. Keskityn ensin saamaan itseni ja selkäni edes jonkinlaiseen kuntoon, minkä jälkeen keskityn saamaan selkäni entistä parempaan kuntoon.

Bloggaaminen ei jää tähän, sen lupaan, ja kunhan uusi blogi on löytänyt muotonsa, ilmoitan siitä tänne.

Elonmerkki ruikutuksen muodossa

Katkaisen miltei kuukauden hiljaisuuden tämän blogin puolella ilmoittamalla, että olen yhä hengissä. Kuukausi on vierähtänyt hurjan nopeasti, eikä blogi ole käynyt mielessä kuin lyhyinä pilkahduksina.

Joulukuusta tammikuun ensimmäiselle viikolle asti pyörin kotiseudulla töissä, mutta nyt olen jälleen päässyt Jyväskylään ja kiinni tavalliseen elämääni: koneella roikkumista, opintojen välttelyä, "pitäis lähteä lenkille" -fiilistä ja liian myöhään kukkumista. Tunnustan, että roskaruokaa on tullut vedettyä miltei nonstoppina perjantaista tähän iltaan asti. Selkäkin on ollut kipeä.

No, selkäasia on menossa taas parempaan suuntaan, eikä tilanne roskaruoankaan kanssa ole karannut käsistä. Liian myöhään kukkumisella, koneella roikkumisella ja opintojen välttelyllä taas on selkeä yhteys, mihin paras apu olisi koukuttavista peleistä vieroittautuminen.

Lauantai meni rugbyjoukkueen kanssa: ensin pulkkamäessä, sitten treeneissä ja lopuksi bileissä. Pulkkamäessä oli hauskaa, treeneissä pääsin ensimmäistä kertaa jäätävän kylmään kuplahalliin tekonurmelle ja bileistäkin olin kotona vasta noin 5:40 sunnuntain puolella. Yleisfiilis oli siis vielä sunnuntaina mahtava, kunnes totesin selkäni suuttuneen mäenlaskusta, vaikka laskiessa siihen ei sattunutkaan.

Viikonlopun treenit olivat valmistautumista tulevan lauantain 7-turnaukseen, joten vauhti oli luonnollisesti aikaisempia treenejä kovempaa. Pitkä tauko treeneistä aiheutti sen, että olin aivan pihalla touchia pelatessa. Kun sitten muut pelasivat lopuksi kontaktilla, minä ja pari muuta seisoimme kentän laidalla seuraamassa. Siinä katsellessa peliä kerrankin hieman lähempää tajusin, että laji on todella kova ja että mimmithän ovat ihan urheilijoita.

Lauantain vauhdikkaat treenit ja pieni pihallaolo, sunnuntain selkätuska ja sen takia väliin jätetyt treenit laukaisivatkin yhdistelmänä jälleen angstin. Eilen illalla usko itseen oli koetuksella, kun totesin, etten minä ole urheilija, ja tällä selällä minulla ei ole mahdollisuuksiakaan siihen. Hyvä etten jo suunnitellut uutta käyttöä joululahjaksi saamalleni Intersportin lahjakortille, jonka olin jo suunnitellut käyttäväni nappareihin.

Onneksi tulin järkiini ja vietin pienen hetken miettien kanssani samaan aikaan aloittanutta joukkuekaveria, joka tuntuu olevan kehityksessä paljon minua pidemmällä. Vielä jokunen aika sitten hän ei kuulemma selviytynyt edes rappusista ilman astmapiippua, ja silti hän on hommassa hyvin mukana. Jos minulla ja muillakin on vakaa usko siihen, että tuosta tyypistä tulee vielä pelaaja, niin miksei minustakin voisi tulla?

Viime viikolla minulta kyseltiin intoani tähdätä kentälle jo maaliskuun Snow Rugbyssä. Epäröin ja kerroin tilanteen riippuvan hieman selkäni kunnosta. Tänään sisuunnuin ja uhosin mielessäni, että debytoin kentällä silloin. Jälkeenpäin rauhotuin ja totesin, että ihan sama, olenko pelissä ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2013 vai kesäkuussa 2015, kunhan en jätä tätä hommaa kesken. En jätä selkääni nyt heitteille, enkä tätä juttua kesken.

Entinen nuhanenä yskii

Viime toukokuussa tartuin jatkuvia flunssiani sarvista ja tutustuin nenänhuuhtelukannuun. Ensikokemukseni nenänhuuhtelukannusta olivat varovaisen positiivisia, mutta muutosta sen jälkeen on tapahtunut valtavasti. Nykyisin en pärjäisi ilman kannua!

Kesästä noin kuukausi meni reissun päällä ja mökkiolosuhteissa, joissa nenänhuuhtelu olisi ollut vaikeaa, joten kesän osalta en osaa sanoa, olisiko huuhtelu helpottanut allergiaoireita. Nyt syksyllä nenänhuuhtelu on kuitenkin näyttänyt kiistattomat etunsa: nuhassa ei ole mennyt kuin pari päivää, ja nekin ovat olleet varsin siedettäviä päiviä. Vuosi sitten olin jo tässä vaiheessa ihan hajalla kaikesta sairastamisesta.

Sen lisäksi, että sairaspäivien määrässä on tapahtunut huomattava muutos parempaan, on sairastamisen laatu muuttunut jännittävällä tavalla: ennen kipeänä oleminen tarkoitti päätä täynnä räkää, jatkuvaa tukkoisuutta ja niistämistä. Tänä syksynä harvaan käyneet sairaspäivät ovat olleet lähinnä yskimistä. Tälläkin hetkellä päällä oleva taudintapainen on muuten kuin normaali nuhan kylkiäisenä tuleva yskä, paitsi että henki kulkee nenän kautta ihan hyvin. Kurkussa on vain järkyttävä kaktus ja koko yläselkä ja pää ovat samalla tavalla kipeät kuin flunssassa.

Luin Terveyskirjastosta, ettei yskä ole itsenäinen tauti, vaan esiintyy yleensä jonkin toisen taudin oireena. Jokin tulehdus hengitysteissä taitaa nyt siis jyllätä, mutta herranjestas, miten kiitollinen olenkaan siitä, ettei se ole nuha!

Ei sillä, pahalta tämäkin sairastaminen kyllä tuntuu. Parin päivän pakkolepo ei sinänsä ole pahasta, mutta tympäisee, kun se sattui juuri niille päiville, kun olisi tapahtunut kaikkea kivaa. Mutta niin se kai vaan menee, että tunnolliset sairastaa lomillaan. Toivottavasti se siis tarkoittaa, että maanantaina ääni kulkee taas.

Perfektionisti työssään

Tämä viikko on mennyt töiden merkeissä entisellä kotipaikkakunnalla ilman liikuntavermeitä. Pakkasin tyylilleni uskollisesti viime tingassa, eikä lenkkareiden tai urheilurintsikoiden pakkaaminen käynyt mielessäkään. Nyt istun Jyväskylän kodissa aivan yllättäen iskeneen yskän kourissa, eli se niistä tämän illan treeneistä ja huomisista ulkorymyistä sitten. Ärsyttää.

Tässä yskimisen ja nukkumisen ohella on tullut tänään mietittyä, mikä ihme siinä on, että kotipaikkakunnalla ollessa ei tule liikuttua. Kyse ei aina ole edes varusteiden puutteesta, sillä miltei kaikki äitini ulkoilukamppeet mahtuvat myös minulle, ja tuleepa usein sinne suunnatessa otettua myös omat kamppeet mukaan. Silti töiden jälkeen on helppo tuudittautua väsymykseen ja uppoutua sohvan pohjalle äidin kutoman villapeiton alle katsomaan telkkaria.

Viime viikolla isäni pyysi minua mukaansa salille. Vetosin lähtemättömyyteeni sillä, ettei minulla ollut mukana mitään liikuntakamppeita, väsyttikin ihan kamalasti ja valmistelemattomat työjutut vaativat jäämään kotiin. Tosiasiassa puolitoista tuntia salilla olisi varmasti tehnyt ihan hyvää ajatuksenjuoksulle, mutta ei se siinä vaiheessa tullut mieleen. Jäin kotiin tuhertamaan tuntikausiksi töiden kanssa, jotka olisin varmasti saanut hoidettua salin jälkeenkin.

Työasioissa korostuu se puoleni, joka on seurannut mukanani niin pitkään kuin muistan: taipuvaisuus pieneen perfektionismiin. En ole kontrollifriikki, joka haluaisi pitää ihan kaikki langat käsissään, hyväksyn joiltain osin oman vajavaisuuteni ja tiedostan sen, että monet asiat hoituvat ihan hyvin myös omalla painollaan. Aina meneillään on kuitenkin vähintään yksi projekti, jonka kanssa nyhverrän mahdottomuuksiin asti. Silloin, kun töitä on tarjolla, kanavoin vimmani niihin, ja kaikki muu jää toissijaiseksi.

Miksi tuo perfektionismi ei sitten koskaan puske pintaan liikunta-asioissa? Miksi minusta ei tullut intohimoista poomse-kilpailijaa taekwondoaikoinani? Miksi olen jälleen kerran rapakunnossa ja miettimässä, miten päästin itseni taas löysäilemään?

Olen tänään aktiivisesti pyöritellyt noita kysymyksiä mielessäni, koska yskimisen ohella ei muutakaan mielekästä tekemistä varsinaisesti ole ollut. Alustavaksi hypoteesiksi löytyi kaksi perustelua, jotka yhdistettynä saattaisivat selittää asiasta jotain:

1) En ole koskaan ollut luonnonlahjakkuus liikunnassa.

2) Olen liian kilpailuhenkinen.

On helppoa (ja kauhean kivaa!) päteä asioissa, joissa on hyvä. Ja jos on jo valmiiksi hyvä, kehittyminen liittyy yleensä pikkuasioiden viilaamiseen, mikä taas monesti johtaa perfektionistiseen pipertämiseen ja säätämiseen. Liikunnan osalta olen aina ajatellut lähtöviivani olevan paljon muita ikätovereitani kauempana, joten jo pelkkä isojen linjojen hakeminen (eli liikunnan säännöllinen harrastaminen) on tuntunut työläämmältä.

Urheiluharrastukseni ovat siis ehkä jääneet siihen, etten ole automaattisesti koko porukan paras, luonnonlahjakkuus tai muuten vaan saamarin kovakuntoinen. Silloin kaltaiseni perfektionistin on ollut helpompi vain luovuttaa kuin myöntää oma epätäydellisyytensä.

Rugbyn osalta tämä aloitteluvaihe on armollinen: osaan antaa itselleni paljon anteeksi sillä, että olen vasta aloittanut. Koska kaikki on edelleen uutta ja jännää, en osaa vielä vaatia itseltäni mahdottomia. Se on johtanut valtavaan intoon oppia ja tehdä. Joukkuekavereilta on myös tullut paljon kannustusta ja rakentavaa palautetta, joten toistaiseksi kehitys on tuntunut suorastaan hurjan nopealta.

Jossain vaiheessa vastaan tulee kuitenkin se ensimmäinen tasanne tai takapakki, se on väistämätöntä. Yritän jo valmiiksi tsempata itseäni siihen, että se ei jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, sillä taantumiset ja tasaiset vaiheet kuuluvat kaikkeen oppimiseen. Voi kuulostaa naurettavuudelta ja itsestäänselvyyksiltä sellaiselle, joka osaa ottaa itsensä ja tekemisensä vähän rennommin, mutta minulle tuntuu suorastaan välttämättömältä kirjoittaa tämä itselleni auki ja ylös.

Siis hyvä myöhempien aikojen minä: jos pallo ei pysy näpeissä ja usko meinaa loppua, niin kaiva sitä hippokisa-asennetta itsestäsi ja jätä se saamarin perfektionisti kentän laidalle nurisemaan.

Olen kirjoittanut runoja yli puolet elämästäni, ja joukkoon on mahtunut monia vuosia, jolloin kaikki sanat ovat tuntuneet tahmaisilta, kliseisiltä tai ohuilta. Yhä kuitenkin kirjoitan. Minussa on siis sinnikkyyttä, täytyy vain kaivaa se esiin liikuntaminästänikin.

Reenit meni reisille

Olenpas taas päivitellyt harvakseltaan, mutta tällä kertaa siihen on hyvä syy: olen harrastanut liikuntaa! (Jätän mainitsematta sen, että olen pelannut myös ihan liikaa Älypään tetristä.) Olen siis asettanut itselleni viikkotavoitteeksi kolme tuntia liikuntaa viikossa. Normaalisti tämä aika tulisi täyteen kaksilla rugbyharjoituksilla, mutta koska en ole viime viikkoina päässyt kuin yhtenä iltana viikossa palloilemaan, olen ottanut tavoitettani kiinni yliopistoliikunnan jumpilla.

Viikot 47 ja 48 näyttävät siis HeiaHeian lokissani tältä:

Tällä ja viime viikolla olen tehnyt tuttavuutta combaticin kanssa. Ne tunnit tekevät yläkropalleni niin hyvää, että voin ehkä vihdoinkin julistaa löytäneeni ratkaisun ikuisiin selkävaivoihini! Taekwondohistoriani on niillä tunneilla niin hyöty kuin haittakin: tykkään potkia ja huitoa ilmaa, mutta välillä mielessäni käy ajatus siitä, miksi ihmeessä sitä pitää tehdä niin kamalan tamppausmusiikin tahtiin. Vanha kunnon tekniikkapipertäjäni sisälläni inhoaa myöskin kappaleita, joissa nopeat potkusarjat ovat liian nopeita ja menevät onnettomaksi roiskimiseksi sinne päin. Mutta se onkin henkilökohtainen ongelmani, sillä jalkani eivät ole koskaan olleet erityisen vauhdikasta laatua.

Kaiken kaikkiaan kokemukset ovat kuitenkin olleet plussan puolella: kaiken negatiivisen kumoaa se tunne, kun veri välillä kiertää päässäkin asti.

Eilen tuli myös käytyä elämäni toista kertaa syvävenyttelytunnilla. Senkin kuvittelin tekevän todella hyvää, mutta ilmeisesti onnistuin venyttämään etureisiäni turhan rajusti, vaikka mitään tuskaa en tunnilla tuntenut. En huomannut jaloissani mitään omituista aikaisemmin tänään, mutta rugbytreenien alkulämpässä reidet tuntuivat kumman kireiltä. Pyrin ottamaan iisisti, ja hetken tuntui siltä, että jalat suostuvat kuin suostuvatkin yhteistyöhön kanssani, mutta ei. Loppuharjoituksista pitikin sitten kehitellä reidettömiä vaihtoehtoja, etten hajottaisi itseäni enempää.

Hippokisa-asennetta on ehkä vihdoinkin löytynyt hieman, sillä vaikka jalkani eivät ole mitkään nopeat pökkelöt, pää olisi halunnut leikkimielisessä viestissä juosta lujaa. Jouduin siis suitsimaan juoksuintoani, joka ei näyttäydy mitenkään turhan usein. No, jospa siitä jäi nyt jotain säilöön ensi viikollekin.

Nyt luvassa on kaksi lepopäivää reisille. Tänä viikonloppuna lupaan käyttää ainoastaan aivojani, luvassa on nimittäin syksyn opintojen loppukiri.

Orastavan suhteen tunnusteluvaihe

Marraskuu on kuolon kuukausi, tätä olen toistellut miltei masentavaksi mantraksi asti. Vaikka yleensä pimeä vuodenaika ainoastaan imee mehut ja jättää takin tyhjäksi, tänä vuonna väsymykseni on ollut valikoivaa. Opinnot tahmaavat, syksyn deadlinet alkavat astella varpaille ja joulukin on tänäkin vuonna ihan liian aikaisessa... mutta liikunta on kivaa ja lihaksiin sattuu vain mahtavalla tavalla!

Olen siis vihdoinkin tutustumassa pitkäaikaiseen etäihastukseeni rugbyyn. Kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, myös minä yritän esittää ihastukselleni vähän parempaa kuin olenkaan. Feikkaan muun muassa olevani sporttinen ilman rugbyakin, vaikka tosiasia on, että tällä hetkellä kohotan kuntoani vain pysyäkseni edes jotenkuten hengissä treeneissä. Torstaina heittämälleni hölkkälenkillekin tuli lähdettyä ainoastaan rugby mielessä, muuten minua ei saisi mitenkään juoksemaan marraskuisessa tuhnukelissä.

Ja kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, kaikki uusi rugbysta oppimani on jotenkin hienoa ja mahtavaa. Lisäksi pienetkin kämmäykset nostattavat punaa poskille, "mä oon niiiiiin nolo!" Eilen esimerkiksi painelin kohtalaisen kovaa suoraan toista joukkuekaveria päin, en vaan jarruttanut tai väistänyt ajoissa puolustaessani palloa. Hihhii, eihän noin käyttäydy kuin ihastunut idiootti? (Peliin ihastunut, ei siihen runnomaani pelaajaan. Kaveria käy lähinnä sääliksi, toivottavasti hän säästyi pahemmilta mustelmilta.)

Ainakin tuli törmäilyni myötä todettua, etten näemmä turhaan pelkää kontaktia. En ole päässyt vielä yksiinkään harjoituksiin, joissa kontaktia saisi vähän ottaa, enkä taida päästäkään ennen joulua, mikä tietenkin harmittaa vietävästi. Mutta kuten kaikkien orastavien suhteiden tunnusteluvaiheissa, lienee fiksua tutustua ihastukseensa ensin psyykkisellä tasolla ja edetä vasta sitten fyysisellä puolella.