Katkaisen miltei kuukauden hiljaisuuden tämän blogin puolella ilmoittamalla, että olen yhä hengissä. Kuukausi on vierähtänyt hurjan nopeasti, eikä blogi ole käynyt mielessä kuin lyhyinä pilkahduksina.
Joulukuusta tammikuun ensimmäiselle viikolle asti pyörin kotiseudulla töissä, mutta nyt olen jälleen päässyt Jyväskylään ja kiinni tavalliseen elämääni: koneella roikkumista, opintojen välttelyä, "pitäis lähteä lenkille" -fiilistä ja liian myöhään kukkumista. Tunnustan, että roskaruokaa on tullut vedettyä miltei nonstoppina perjantaista tähän iltaan asti. Selkäkin on ollut kipeä.
No, selkäasia on menossa taas parempaan suuntaan, eikä tilanne roskaruoankaan kanssa ole karannut käsistä. Liian myöhään kukkumisella, koneella roikkumisella ja opintojen välttelyllä taas on selkeä yhteys, mihin paras apu olisi koukuttavista peleistä vieroittautuminen.
Lauantai meni rugbyjoukkueen kanssa: ensin pulkkamäessä, sitten treeneissä ja lopuksi bileissä. Pulkkamäessä oli hauskaa, treeneissä pääsin ensimmäistä kertaa jäätävän kylmään kuplahalliin tekonurmelle ja bileistäkin olin kotona vasta noin 5:40 sunnuntain puolella. Yleisfiilis oli siis vielä sunnuntaina mahtava, kunnes totesin selkäni suuttuneen mäenlaskusta, vaikka laskiessa siihen ei sattunutkaan.
Viikonlopun treenit olivat valmistautumista tulevan lauantain 7-turnaukseen, joten vauhti oli luonnollisesti aikaisempia treenejä kovempaa. Pitkä tauko treeneistä aiheutti sen, että olin aivan pihalla touchia pelatessa. Kun sitten muut pelasivat lopuksi kontaktilla, minä ja pari muuta seisoimme kentän laidalla seuraamassa. Siinä katsellessa peliä kerrankin hieman lähempää tajusin, että laji on todella kova ja että mimmithän ovat ihan urheilijoita.
Lauantain vauhdikkaat treenit ja pieni pihallaolo, sunnuntain selkätuska ja sen takia väliin jätetyt treenit laukaisivatkin yhdistelmänä jälleen angstin. Eilen illalla usko itseen oli koetuksella, kun totesin, etten minä ole urheilija, ja tällä selällä minulla ei ole mahdollisuuksiakaan siihen. Hyvä etten jo suunnitellut uutta käyttöä joululahjaksi saamalleni Intersportin lahjakortille, jonka olin jo suunnitellut käyttäväni nappareihin.
Onneksi tulin järkiini ja vietin pienen hetken miettien kanssani samaan aikaan aloittanutta joukkuekaveria, joka tuntuu olevan kehityksessä paljon minua pidemmällä. Vielä jokunen aika sitten hän ei kuulemma selviytynyt edes rappusista ilman astmapiippua, ja silti hän on hommassa hyvin mukana. Jos minulla ja muillakin on vakaa usko siihen, että tuosta tyypistä tulee vielä pelaaja, niin miksei minustakin voisi tulla?
Viime viikolla minulta kyseltiin intoani tähdätä kentälle jo maaliskuun Snow Rugbyssä. Epäröin ja kerroin tilanteen riippuvan hieman selkäni kunnosta. Tänään sisuunnuin ja uhosin mielessäni, että debytoin kentällä silloin. Jälkeenpäin rauhotuin ja totesin, että ihan sama, olenko pelissä ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2013 vai kesäkuussa 2015, kunhan en jätä tätä hommaa kesken. En jätä selkääni nyt heitteille, enkä tätä juttua kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti