keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jälleen maitotytön mahasta

Ja niinhän siinä maidottoman kuurin kanssa kävi, että ensimmäisen puolentoista viikon aikana sorruin maitoon useamman kerran. Vaikka kuinka aloittaessani vakuuttelin olevani valmis luopumaan maitokaakaoista ja muista, houkutukset kasvoivat usein liian suuriksi. Kun sitten viime viikolla keskiviikkoaamuna olin edeltävän illan kaakaomukillisen jälkeen todella kipeänä, mittani tuli täyteen. Soitin YTHS:lle, varasin ajan lääkärille ja päätin vastustavani jatkossa kaakaon kutsua.

Epäilykseni eivät siis ole haihtuneet: syytän vatsakivuistani edelleen vahvasti maitoa. Ärsyttävintä tilanteessa on se, etten ole tuskieni aiheuttajasta kuitenkaan täysin varma. Voisiko se olla jotain muuta kuin maitoallergiaa? Lääkäriaikani on vasta viikkojen päästä (en ilmeisesti ollut riittävän kipeä), joten epävarmuus jatkuu.

Parin viikon maidottomuuden aikana olen saanut selittää laktoosittoman ja maidottoman ruokavalion eroja lukuisia kertoja. Jos jo pelkkä vähälaktoosisuuden ja laktoosittomuuden ero on joillekuille vaikea käsittää, niin herranjesta, mitä ongelmia voikaan olla maitosokerin ja maitoproteiinin erottamisessa! (Jos tämä ero ei ole sinullekaan selvä, niin kurkkaapa Kokatessa roiskuu -blogiin.) Olen myös joutunut lukuisia kertoja selvittämään, mikä on minun suhteeni näihin. Kyllä, minulla on kotikonstein vuonna 2008 todettu laktoosi-intoleranssi: tavallinen maito aiheutti vatsaoireita, laktoositon ei. Kyllä, nykyään vatsani on kipeä myös, vaikka olisin käyttänyt ainoastaan täysin laktoosittomia maitotuotteita.

Pahinta on se, että jatkuva ruoka-aineiden kysely ja tarjotuista ruoista ja juomista kieltäytyminen tuntuu epäkohteliaalta. Aikoinaan laktoosi-intoleranssin puhjettua en rohjennut aina olla kyselemässä ruokien laktoosittomuuden perään, vaikka vähälaktoosisia tai laktoosittomia ruokia tuntuu olevan aika hyvin tarjolla. Maidottoman ruoan perään kysellessäni taas joudun aiheuttamaan pettymyksiä, kun ruokien tarjoajat kertovat innoissaan tuotteiden olevan laktoosittomia, mutta sekään ei enää riitä minulle.

No, jos tässä on jotakin hyvää, niin eipä tarvitse ainakaan käydä massiivista henkistä kamppailua ennen-niin-vastustamattomien herkkujen (esim. maitosuklaan) edessä. Vaihtoehtoja kun on vain kaksi:
1) Syön herkun ja nautin vartin, kärsin koko illan.
2) En syö herkkua, kieltäytymisestä aiheutunut paha mieli kestää vartin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Maitotyttö murehtii mahaansa

Milk
Milk by Hadleygrass is asparagus @ Flickr

Olen aina ollut maitoihminen. Kun sitten lukioikäisenä vatsani alkoi oireilla maidosta, se tuntui pieneltä maailmanlopulta. Ongelmat osoittautuivat laktoosi-intoleranssiksi, joten pienen ensijärkytyksen jälkeen siirryin vain laktoosittomiin maitotuotteisiin, ja elämä jatkui miltei entiseen malliin.

Viime aikoina vatsani on laktoosittomista tuotteista huolimatta ollut enemmän tai vähemmän jatkuvasti kipeä, ja hieman yli viikko sitten luulin sairastaneeni jonkinasteisen mahataudin. Vatsan mourutessa pian kolmatta viikkoa aloin kuitenkin epäilemään tautiteoriaani ja tarkkailemaan, millaisissa olosuhteissa ja yhteyksissä myllerrys alkaa. Eilen tuli oivallus: ruokailun jälkeen.
Oireiluaikana en ole radikaalisti muuttanut mitään syömisissäni, joten en keksinyt selkeää ruoka-ainesta, jota osoitella syyttävällä sormella. Pahimpiin päiviin on kuitenkin yleensä liittynyt maitotuotteiden runsas käyttö, joten päätin jättää maitotuotteet toviksi kokonaan pois ja katsoa, mitä mahani siihen sanoo. Kuuri kyllä särkee maidonystävän sydämen, mutta jos se parantaa vatsani, se on sen arvoista. Vatsani niin vaatiessa olen valmis luopumaan maitolasillisista, maitokaakaoista, maustamattomasta A+-jogurtista ja voisilmästä aamupuurossani.

Vähintään viikon (tavoitteena kaksi) kestävä kokeiluni starttasi tänään. En tiedä, mitä mieltä mahani on, mutta olen saanut jälleen kerran todeta kielletyn himottavan entistä enemmän: jogurttipurkki tuntuu suorastaan hyppäävän silmille joka kerta kun avaan jääkaapin, ja poikaystävän kaakaolasillinen näytti syntisen hyvältä. Yhtäkkiä tuntuu, että kaikessa houkuttelevassa on maitoa. Mieleni ei tee mitään missä ei olisi maitoa.

Huomenna luvassa on pitkä päivä yliopistolla, mutta illasta täytyy mennä lähimarkettiin tutkailemaan maidottomien "maitotuotteiden" tarjontaa. Soijajuomat jääkööt toistaiseksi kauppaan (myös se ihana kaakaojuoma), mutta soijajogurttia aion ainakin maistaa. Proteiinin saanti hieman huolettaa, joten ajattelin kirjailla syömisiäni kokeilun ajan Kiloklubiin, huomio energiapallon proteiinisiivussa.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Konkreettinen ryhdistäytyminen selän suhteen

Viikonloppuna selailin Alivaltiosihteerin Elämä edessä, niska takana -aforismikokoelmaa ja naureskelin muun muassa seuraavalle viisaudelle:
"Selkä on ihmisen tärkein elin, jonka arvon huomaa vasta kun sitä ei ole."
Ei naurata enää.

Kuten viime syksynä useampaankin otteeseen valittelin, selkäni on ollut aika huonossa kunnossa. Olen käynyt fysioterapeutilla, YTHS:n selkä kuntoon -kurssilla, olen käynyt coressa, mutta lopulta kaikki hyvät toimeni selän kunnon parantamiseksi ovat jääneet siinä vaiheessa, kun kivutkin ovat kadonneet. Ja sitten tulee taas joku jumi, ja sama rumba alusta.

Eilen kävin tunnin kävelyllä ulkoiluttamassa kipeää alaselkääni, ja siinä talsiessani marttyyrimaisesti mietin, mitä pahaa minä olen oikein tehnyt, kun selkäni on jälleen taas niin kipeä. Aika äkkiä kuitenkin hoksasin ajattelutavassani piilleen ongelman: kyse ei ole siitä, mitä pahaa minä olen tehnyt, vaan mitä hyvää minä olen jättänyt tekemättä.
Fysioterapian myötä opin tunnistamaan joitakin selkääni kohtaan tekemiäni syntejä, joista suurimmat ovat huonot työasennot, väärässä asennossa nukkuminen ja liian vähäinen liikunta ja lihaskuntoharjoittelu. Pysyviä muutoksia en kuitenkaan tehnyt kuin nukkumisasentoon, ja se on viimeinkin osoittautunut riittämättömäksi keinoksi selkäkipujen ehkäisyyn.

Niinpä eilen kipeän selän kanssa ympäri lähitienoita taapertaessani sisuunnuin, tämä tuskailu ei voi jatkua. Minulla on riittävästi tietoa selkäni hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta käytännön toimet ovat olleet vähäisiä, miltei olemattomia. Nyt siihen tulee muutos! Annan itselleni kaksi kuukautta aikaa hoitaa selkäasiani kuntoon. Jos kahden kuukauden aikana kivut eivät vähene (tai lisääntyvät), menen lääkäriin, sillä silloin kyse on jostakin vakavammasta kuin vain omasta välinpitämättömyydestäni rankaani kohtaan.

Mitä nyt siis aion tehdä? Lista konkreettisista toimenpiteistä:
  1. Kävely, kävely, kävely. Kipeän alaselkäni kanssa minun ei kannata jäädä kotiin makaamaan, sillä lievään kipuun lepo ei tuo minkäänlaista helpotusta, päin vastoin. Niinpä olen päättänyt lähteä kävelylle aina, kun selässä alkaa tuntua kipua.
  2. Fysioterapeutin laatimat liikkeet selälle täytyy ottaa jälleen viikottaiseen käyttöön. Kokemukseni perusteella voin kertoa, että kaksi kertaa puolessa vuodessa ei riitä, se saamani suositus kahdesta harjoituskerrasta viikossa lienee varsin perusteltu.
  3. Työasentojen jatkuva tarkkailu alkaa nyt. Istuma-asentooni kiinnitin kyllä huomiota viime syksynä, mutta hyvä ergonomia jäi unohduksiin kipujen kadottua, eli aloin jälleen istumaan selkääni rikki. Vaikka tenttiin lukeminen sykkyrällä sohvannurkassa olisi huomattavasti miellyttävämpää kuin pöydän ääressä ryhdikkäänä istuen, sykkyröityminen johtaa pitkällä aikavälillä siihen, että selkänikin on taas ihan sykkyrällä. Eikä mitenkään söpösti tai kivasti sykkyrällä, vaan pirun kivuliaalla ja liikkumista vaikeuttavalla tavalla.

Koska olen kova pipertelemään taulukoita ja hallitsemaan projektejani paperilla, perustan itselleni selkävihon, johon merkitsen kipupäivät, kivun laadun ja selän hyvinvoinnin parantamiseksi tehdyt toimenpiteet. Lupaan raportoida kuulumisia jonkin verran tännekin, mutta täyttä selkäblogia en aio tästä tehdä, muuten pitäisi pistää  otsikko ja osoite vaihtoon.

Kaikki yllä kirjoittamani on asiaa, jonka olen kyllä tiennyt viime syksystä lähtien, mutta jonka siirtäminen käytäntöön on jäänyt puolitiehen. Enää ei jää, vannon käsi alaselälläni.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Tapaaminen ja tavoitteita

Viikot ovat taas vierähtäneet vauhdilla. Ensin tuhersin kesäopintojeni loppurutistuksen kanssa, sitten hieman sairastelin ja viime viikonloppu meni juhlahumussa kotipaikkakunnalla. Nyt olen kuitenkin takaisin arkielämäni kimpussa ja täynnä uutta intoa ja ajatuksia. Niitä ajatuksia kaadankin tähän päivitykseen roppakaupalla.

Kaiken ajatusvyöryn takana on yksi puhelu ja kolme varttia kestänyt tapaaminen.
Sain viime viikolla puhelun jyväskyläläiseltä liikuntakeskukselta, jonka avoimien ovien päivässä joku tuttuni oli vinkannut minua heille, ja tottahan toki olin valmis pistäytymään paikan päällä. Oikeastaan kuntosalijäsenyys ei ole ollut minulle kaikkein ajankohtaisin ajatus, sillä olen ollut tyytyväinen yliopistoliikunnan palveluihin (ja erityisesti hintoihin). Päätin kuitenkin käydä kuuntelemassa paikan esittelyn ja jäsenyyden markkinoinnin, sillä porkkanaksi käynnille luvattiin 2 viikon ilmaisia treenejä.
Esittelyn yhteydessä minulta kyseltiin kaikenlaista harrastuksistani, liikuntahistoriastani, nykykunnostani ja tavoitteista. Kolmesta ensimmäisenä mainitusta juttua riitti runsaastikin, mutta tavoitteiden kohdalla jäädyin. En ehkä ollut koskaan edes pahemmin miettinyt asiaa.

Mitä minä tältä liikuntaharrastukseltani haluan?
No, terveyttä ja painonhallintaa. Paino tuntuu olevan tällä hetkellä kohtuullisen hyvin hanskassa: vuodenvaihteen huippulukemista 65,5 kilosta lukemat ovat asettuneet noin 61 kilon tienoille. Jossain vaiheessa haaveilin 59 kg:sta, mutta lopulta totesin parin kilon tikistyksen olevan ihan turhaa, minä näytän ihan kivalta näinkin.

Painonhallintaa en kuitenkaan hoksannut ottaa puheeksi, vaan mutisin jotain ympäripyöreitä liikunnan monipuolisuuden lisäämisestä. (Mikä kyllä siis on ihan todella sellainen asia, johon haluaisin paneutua, sillä liian usein jämähdän lenkki-core-zumba -akselille.) Minua jututtanut markkinointi-ihminen halusi kuitenkin konkreettisempia esimerkkejä.

Onko minulla mitään mitattavaa tavoitetta?
Hömm, olin suunnitellut osallistuvani lokakuun alussa JYY-cooperiin, ja jotenkin siinä haastattelutilanteessa möläytin tavoitteekseni 2200 metriä. Hha! Jaksan kyllä hölkätä sen verran, mutta aikaa menee vähintäänkin 20 minuuttia. Lokakuun alkuun ei ole enää kuin kuukausi. Epärealistinen tavoite.

Kun sitten oikein kaivelemalla kaivelin liikkujaminääni, muistin että tavoitteenani olisi saada selkä kuntoon. Ongelmat niin ylä- kuin alaselänkin kanssa ovat jatkuneet nyt vuoden, enkä jaksaisi enää olla kipeä.

Tässä vaiheessa minulle tietenkin suositeltiin keskustelua selälleni sopivasta harjoitusohjelmasta personal trainerin kanssa siinä vaiheessa, kun olen liittynyt jäseneksi. Täytyy tunnustaa, että markkinointi upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin, ja hetken jo laskeskelin, olisiko minulla, köyhällä opiskelijalla sittenkin varaa jäsenyyteen. (Mainittakoon hintatason suhteuttamiseksi, että yliopistoliikunnan koko lukuvuoden liikuntatarra maksaa vähemmän kuin opiskelijan kuntosalijäsenyys kuukaudessa, ja ohjattuja tuntejakin on sen tarran hinnalla tarjolla paljon enemmän kuin kyseisellä kuntosalilla.) Saisihan siinä personal trainerin ja... Siihen se sitten jäikin. Tai no, solariumin käyttö kuuluisi myös hintaan, mutta kun minä en käytä solariumia.

Niinpä hylkäsin tarjouksen toistaiseksi, ja sanoin jääväni harkitsemaan asiaa. Jos töitä ja säännöllistä rahantuloa olisi, niin keskustelu olisi luultavasti ollut kovin toisenlainen, niin helppo nakki minä olisin sille markkinoijalle ollut. Liikuntakeskukselta lähdin kuitenkin pyöräilylenkille, ja ehdin siinä polkiessa jo miettiä, että ei herranjesta, kylläpä minuun on helppo vaikuttaa. Jäin miettimään personal traineria ja tavoitteellisempaa treenaamista, vaikka en keskustellessa osannut nimetäkään juuri selkeitä päämääriä harjoittelulleni.

Siinä polkiessa jotain kuitenkin kirkastui:
Ei minun tarvitse motivoida itseäni liikkumaan sillä, että maksaisin siitä kalliisti. Täytyy vain asettaa selkeämpiä tavoitteita, jotta liikunnasta tulisi mielekkäämpää. Tähän asti tavoitteenani on ollut jumppa ja lenkki silloin tällöin, mutta ehkä tarvitsisinkin jonkun päämäärän, jonka saavuttamiseen liikunta voisi olla väline. En tarkoita sitä, ettenkö haluaisi liikkua myös silkasta liikkumisen ilosta, mutta pelkkä "hyvää oloa" konkreettisempi tavoite olisi helpommin mitattavissa, ja siten myös voisin selkeästi sanoa, missä vaiheessa olen tavoitteideni saavuttamisessa.

Niinpä minulla on nyt tavoite: terve selkä.
Siitä kuitenkin lisää joku toinen päivä.