Haluan ajatella asian niin, että MINÄ EN LAIHDUTA, minä muutan elämäntapojani ja kiinteydyn siinä sivussa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että laihduttaminen olisi luultavasti jo ajatuksen tasolla tehokkaampi, mitään muutoksia kun ei ole tapahtunut. Mutta enää maksimissaan viisi päivää kansanopiston asuntolassa, sitten muutan jälleen asutuksen keskelle, jossa kavereita nähdäkseen pitää oikeasti pyöräilläkin pari kilometriä. Ja noin kuukauden päästä pitäisi alkaa työt, joista työnantaja jo uhkailikin, että kiireisinä päivinä saa juosta pää kolmantena jalkana. Hyötyliikuntaa, jees, ja minähän juoksen!
Tätä elämäntapamuutosta varten hankin itselleni askelmittarin. Sain sen käytettynä halvalla (ehkä vähän turhankin halvalla), kyseessä on Omronin Walking style II. Suunnittelin kantavani sitä mukanani nämä opistolla jäljellä olevat päivät ja verrata sitten, kuinka paljon päivittäisen liikunnan määrä kasvaa, kun muutan takaisin kotiin. Ehkä siitä tulee jo jonkinasteista kannustusta.
Päivittäinen suositushan on noin 10000 askelta päivässä, mutta minusta tuntuu, etten nykyisellään pääse edes viiteentuhanteen, eli noin puoleen suosituksesta. Siinäpä siis työnsarkaa ja oppimista kerrakseen. Pelkään kuitenkin hylkääväni koko askelmittarin alkuinnostuksen jälkeen, ja lepsuvani taas. Ehkä tästä blogista tulee pieniä paineita mittarin mukana kuskaamiseen. Ei välttämättä joka päivä, mutta edes pari kertaa viikossa.
Poikaystävä, joka on mukana kuntoprojektissa, on jo päässyt lenkkeilyn makuun, kun taas minä en saa itseäni edes yksinkertaiselle, rennolle kävelylle. Eilen illalla tosin kävelin noin viitisen kilometriä, eli R-Kioskille ja takaisin, mutta sinnekin vain ostaakseni sipsiä ja dippiä. Edistystä vanhaan on kuitenkin se, etten kiskaissut koko satsia itsekseni, vaan ainoastaan puolet. Se on kuitenkin yhä vähän liikaa, kontrollin oppiminen ei vaan oo koskaan ollut vahvin alueeni. Jos herkkuja on tarjolla, syön kaiken siitä riippumatta, tekeekö edes mieli vai ei.
Paljon on opittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti