Pitkät kihlajaiset

Kyllä, päästin blogini painumaan unholaan, mutta jälleen lupaan, etten anna sen tapahtua enää. Edellisestä päivityksestä on siis liki puoli vuotta, mutta onneksi liikunta- ja hyvinvointiasiat eivät ole kuitenkaan aivan mielestäni.

Sen verran lipsahdusta on kyllä tapahtunut, että kiloja on tullut entisestään. Toisaalta edessä on kuitenkin vielä pitkä talvi itseruokinnassa (viime vuonna kun sapuskat tulivat talon puolesta), eli eiköhän tämä tästä vielä kilokadoksi jossakin vaiheessa käänny.
Täytyy myöntää, että hieman taivuin kilojeni edessä; ostin kahdet uudet farkut, kun totesin, etten entisiini tule mahtumaan vielä aikapäiviin. Uudet, sopivat farkut eivät kuitenkaan ole hyvä syy jäädä sohvanpohjalle makaamaan, vaan yritän repiä niistä motivaatiota saada itseni pysymään niihin sopivana. Isompia farkkuja en enää osta, mutta pienempiinkään en suotta pyri, sillä rahaa noihin upposi kuitenkin liki sadan euron verran.

Mutta niin, se motivaatio, mistä sitä saisi? Aika hukassa se on taas ollut.

Askelmittari toimi kannustimena siihen asti, kunnes patterit loppuivat. No, uusi paristo on odottanut kirjoituspöydän laatikossa jo kuukausitolkulla, mutta en usko, että paristonvaihdon myötä hurahtaisin taas kävelemiseen. Liikuntasuosituksista löytyvä 10 000 askelta on aivan järkyttävän suuri määrä, ja sen täyttymättä jääminen on vain omiaan luomaan tappiomielialaa.
Herkuttelu on yleensä hyvä kannustin, mutta olen todennut olevani loistava herkuttelemaan ilman itseni palkitsemistakin, enkä halua riistää sitä iloa itseltäni. Toki olen valmis harkitsemaan, jos tulee rakentavia ehdotuksia, mutta itse olen niin herkunhimon sokaisema, etten ole pystynyt luomaan yhtään ratkaisua, joka tyydyttäisi sekä painontarkkailijaminää että herkuttelijaminää.
Hyvinvointi (ja sen myötä mahdollinen laihtuminen) taas, no. Se on se tavoite, joka voisi toimia palkintona itsenään, mutta toteutuu vasta pidemmällä aikavälillä. Toki jokainen liikuntakerta kohentaa mielialaa ja parantaa hyvinvointia, mutta kaipaan jotakin konkreettisempaa, mitattavampaa.

Niinpä tällä hetkellä paras motivointikeino, mihin olen pystynyt, on pisteidenkeruu: Jokaisesta yliopistolle tai kotiin (matkaa n. 3 km) kävelystä saa yhden pisteen, jokaisesta yliopistoliikunnan jumpasta kaksi pistettä.
Näin alkuun ajattelin viikottaiseksi tavoitteeksi kymmentä pistettä, sen saisi täyteen esimerkiksi kävelemällä kolmena päivänä kävellen kampukselle ja takaisin ja siihen päälle kaksi jumppaa. Vastaavasti jos viikko on kiireinen, jumpat voisi jättää pois, mutta se taas vaatii kävelyä kahteen suuntaan joka arkipäivä. Toistaiseksi elämäni viikonloppujen osalta on säännöllisen epäsäännöllistä, ja siksi olen pyrkinyt ajoittamaan suunnitellut liikunnat arkipäiville. Toki mahtavaa olisi, jos saisin itseni liikkeelle viikonloppuisinkin niin, että liikunta olisi kiinteä osa elämää myös silloin, kun olen käymässä kotikonnuilla, mutta ei nyt vaadita alkuun mahdottomia kuitenkaan...

Se, miten pisteidenkeruu toimii motivaattorina, on vielä hieman kyseenalaista, mutta toivon, että itse asettamat rajani toimisivat kannustimena. Jos pistehomma kusahtaa, olen pettänyt omatkin odotukseni.

Miten te, mahdolliset lukijat (hohoo, kuinka toiveikasta), olette saaneet itseänne niskasta kiinni ja liikkumaan?

Tai jos sitä sittenkin laihduttaisi...

"Enlaihdutaenlaihduta", mutta siltikin mittailin vyötärönympärystäni tänään kriittisellä silmällä katsoen. Vuodessa matka navasta takaisin napaan on kasvanut noin viisi senttiä. Jos siitä saisi edes pari pois, tulisi jo hieman voittajaolo. Eli KYLLÄ, MINÄ LAIHDUTAN. Se ei kylläkään näy ruokavaliossani juurikaan, kröh...
Mutta eilen ostin kaupan karkkiosastolta ainoastaan Fazerin salmiakkiaskin, enkä sitäkään ole vielä korkannut. Se on jemmassa muuttokarkeiksi, annoin nimittäin itselleni luvan napostella niitä vain torstaina ja perjantaina pakatessa ja kotimatkalla. Fazerin suolaiset salmiakit ovat oikeasti hyvää naposteltavaa, koska makua irtoaa niin, ettei tarvitse kaiken aikaa kiskoa mässyä naamaan. Ja pieniäkin vieläpä, mutta täyttä tavaraa! Vielä kun kehiteltäisiin samanlaisia hedelmäkarkkeja, onnessani popsisin niitä yksi kerrallaan. Täydelliseen kieltäytymiseen en pysty, niin pakko yrittää huijata itseään syömään edes vähemmän.

Arveluni päivittäisestä askelmäärästä muuten heittivät aivan hemmetisti. Kannoin askelmittariani mukana toissapäivän, ja sain kasaan noin 7000 askelta, mutta senkin vasta kun lähdin käpästelemään läheiseen rantaan kameran kanssa. Eli päivittäinen askelmäärä ilman "ylimääräistä" lenkkiä jää noin pariintuhanteen. Pitäisi siis tehdä tuollaisia käppäilyjä useamminkin, tulisi sekä muistoja että liikuntaa.
Eilen sitten kävelin kavereiden kanssa kauppaan, mutta askelmittari ei tullut mukaan, kun en keksinyt mitään fiksua tapaa saada sitä kuskattua kesämekon kanssa. (Askelmittari alushousuihin kiinni? Ei kuulosta hyvältä ajatukselta.) No, käveltyä tuli joka tapauksessa, se on tärkeintä.

Nappasin kameran kanssa pelleillessäni myös pari kuvaa itsestäni rantakallioilla. Vatsalla on tosissaankin tuhdin näköinen maggara, ja sitä katsellessani tuli ikävä kahden vuoden taa, jolloin olin kymmenen kiloa kevyempi. Se paino oli täysin epärealistinen minulle, joka olen aina ollut äidin sanoin "tyskeetä lihhaa", mutta olin normaalipainoinen yhä. Ei pitäisi haikailla niihin lukemiin, en nimittäin pääsisi niihin muuten kuin sairastumalla syömishäiriöön. Mutta jos pääsis ees alle kuudenkympin. Se tarkoittaisi kolmen kilon pudotusta. Liian iso pala? Todennäköisesti.

Suosittelen muuten aamubiisiksi Pariisin kevään Johnny Depp (Pankkiryöstäjän rakkaus) -biisiä. Tulee letkee ja keinuva fiilis. Ja siinä meikkauksen lomassa hytkytellessä kuluu ehkä vähän kaloreitakin, toivottavasti.

Evoluutio on aina hidasta

Haluan ajatella asian niin, että MINÄ EN LAIHDUTA, minä muutan elämäntapojani ja kiinteydyn siinä sivussa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että laihduttaminen olisi luultavasti jo ajatuksen tasolla tehokkaampi, mitään muutoksia kun ei ole tapahtunut. Mutta enää maksimissaan viisi päivää kansanopiston asuntolassa, sitten muutan jälleen asutuksen keskelle, jossa kavereita nähdäkseen pitää oikeasti pyöräilläkin pari kilometriä. Ja noin kuukauden päästä pitäisi alkaa työt, joista työnantaja jo uhkailikin, että kiireisinä päivinä saa juosta pää kolmantena jalkana. Hyötyliikuntaa, jees, ja minähän juoksen!

Tätä elämäntapamuutosta varten hankin itselleni askelmittarin. Sain sen käytettynä halvalla (ehkä vähän turhankin halvalla), kyseessä on Omronin Walking style II. Suunnittelin kantavani sitä mukanani nämä opistolla jäljellä olevat päivät ja verrata sitten, kuinka paljon päivittäisen liikunnan määrä kasvaa, kun muutan takaisin kotiin. Ehkä siitä tulee jo jonkinasteista kannustusta.
Päivittäinen suositushan on noin 10000 askelta päivässä, mutta minusta tuntuu, etten nykyisellään pääse edes viiteentuhanteen, eli noin puoleen suosituksesta. Siinäpä siis työnsarkaa ja oppimista kerrakseen. Pelkään kuitenkin hylkääväni koko askelmittarin alkuinnostuksen jälkeen, ja lepsuvani taas. Ehkä tästä blogista tulee pieniä paineita mittarin mukana kuskaamiseen. Ei välttämättä joka päivä, mutta edes pari kertaa viikossa.

Poikaystävä, joka on mukana kuntoprojektissa, on jo päässyt lenkkeilyn makuun, kun taas minä en saa itseäni edes yksinkertaiselle, rennolle kävelylle. Eilen illalla tosin kävelin noin viitisen kilometriä, eli R-Kioskille ja takaisin, mutta sinnekin vain ostaakseni sipsiä ja dippiä. Edistystä vanhaan on kuitenkin se, etten kiskaissut koko satsia itsekseni, vaan ainoastaan puolet. Se on kuitenkin yhä vähän liikaa, kontrollin oppiminen ei vaan oo koskaan ollut vahvin alueeni. Jos herkkuja on tarjolla, syön kaiken siitä riippumatta, tekeekö edes mieli vai ei.

Paljon on opittavaa.

Liikkeellepotkaisu

"Olen lihava ja ylpeä siitä." / "Pidän huolta itsestäni ja olen ylpeä siitä."

En ole koskaan juurikaan seurannut trendejä, mutta tämä ilmiö on niin näkyvä, etten ole voinut välttyä. Eli siis, itsensä hyväksyminen, etenkin lihavien ilmiönä. Kai sitä on kaikki vuosisadat harrastettu, mutta se on tullut esiin jotenkin uudella tavalla - niin ainakin luulen, sillä en ole aikaisemmin havainnut tällaista ilmiötä, että "XL-bloggaajat" esiintyvät internetin lisäksi lehdissä, radiossa, telkkarissa. Ihan vain siksi, koska he hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat!
Vaikuttaa siltä kuin hyväksyntä olisi lihavalle harvinaista. Naureskelin tälle ilmiölle, kunnes huomasin oman mahani kasvaneen, ja tuli inhotus.

Eli tämä blogi ei tuo mitään uutta mihinkään läskikeskusteluun. Tämä on vain normaalipainoisen mutta pyöreän yritys hyväksyä itsensä tai laihduttaa. En vielä tiedä, kumpaan kallistun, mutta se on selvää, että jotakin täytyy tehdä. Uusia farkkuja en haluaisi ostaa, vaan haluan näyttää vanhoissa hyvältä.

Eli kai tämä on painonhallintablogi, siinä sivussa ehkä hieman elämänhallintaakin sisältävä.