Tämä viikko on mennyt töiden merkeissä entisellä kotipaikkakunnalla ilman liikuntavermeitä. Pakkasin tyylilleni uskollisesti viime tingassa, eikä lenkkareiden tai urheilurintsikoiden pakkaaminen käynyt mielessäkään. Nyt istun Jyväskylän kodissa aivan yllättäen iskeneen yskän kourissa, eli se niistä tämän illan treeneistä ja huomisista ulkorymyistä sitten. Ärsyttää.
Tässä yskimisen ja nukkumisen ohella on tullut tänään mietittyä, mikä ihme siinä on, että kotipaikkakunnalla ollessa ei tule liikuttua. Kyse ei aina ole edes varusteiden puutteesta, sillä miltei kaikki äitini ulkoilukamppeet mahtuvat myös minulle, ja tuleepa usein sinne suunnatessa otettua myös omat kamppeet mukaan. Silti töiden jälkeen on helppo tuudittautua väsymykseen ja uppoutua sohvan pohjalle äidin kutoman villapeiton alle katsomaan telkkaria.
Viime viikolla isäni pyysi minua mukaansa salille. Vetosin lähtemättömyyteeni sillä, ettei minulla ollut mukana mitään liikuntakamppeita, väsyttikin ihan kamalasti ja valmistelemattomat työjutut vaativat jäämään kotiin. Tosiasiassa puolitoista tuntia salilla olisi varmasti tehnyt ihan hyvää ajatuksenjuoksulle, mutta ei se siinä vaiheessa tullut mieleen. Jäin kotiin tuhertamaan tuntikausiksi töiden kanssa, jotka olisin varmasti saanut hoidettua salin jälkeenkin.
Työasioissa korostuu se puoleni, joka on seurannut mukanani niin pitkään kuin muistan: taipuvaisuus pieneen perfektionismiin. En ole kontrollifriikki, joka haluaisi pitää ihan kaikki langat käsissään, hyväksyn joiltain osin oman vajavaisuuteni ja tiedostan sen, että monet asiat hoituvat ihan hyvin myös omalla painollaan. Aina meneillään on kuitenkin vähintään yksi projekti, jonka kanssa nyhverrän mahdottomuuksiin asti. Silloin, kun töitä on tarjolla, kanavoin vimmani niihin, ja kaikki muu jää toissijaiseksi.
Miksi tuo perfektionismi ei sitten koskaan puske pintaan liikunta-asioissa? Miksi minusta ei tullut intohimoista poomse-kilpailijaa taekwondoaikoinani? Miksi olen jälleen kerran rapakunnossa ja miettimässä, miten päästin itseni taas löysäilemään?
Olen tänään aktiivisesti pyöritellyt noita kysymyksiä mielessäni, koska yskimisen ohella ei muutakaan mielekästä tekemistä varsinaisesti ole ollut. Alustavaksi hypoteesiksi löytyi kaksi perustelua, jotka yhdistettynä saattaisivat selittää asiasta jotain:
1) En ole koskaan ollut luonnonlahjakkuus liikunnassa.
2) Olen liian kilpailuhenkinen.
On helppoa (ja kauhean kivaa!) päteä asioissa, joissa on hyvä. Ja jos on jo valmiiksi hyvä, kehittyminen liittyy yleensä pikkuasioiden viilaamiseen, mikä taas monesti johtaa perfektionistiseen pipertämiseen ja säätämiseen. Liikunnan osalta olen aina ajatellut lähtöviivani olevan paljon muita ikätovereitani kauempana, joten jo pelkkä isojen linjojen hakeminen (eli liikunnan säännöllinen harrastaminen) on tuntunut työläämmältä.
Urheiluharrastukseni ovat siis ehkä jääneet siihen, etten ole automaattisesti koko porukan paras, luonnonlahjakkuus tai muuten vaan saamarin kovakuntoinen. Silloin kaltaiseni perfektionistin on ollut helpompi vain luovuttaa kuin myöntää oma epätäydellisyytensä.
Rugbyn osalta tämä aloitteluvaihe on armollinen: osaan antaa itselleni paljon anteeksi sillä, että olen vasta aloittanut. Koska kaikki on edelleen uutta ja jännää, en osaa vielä vaatia itseltäni mahdottomia. Se on johtanut valtavaan intoon oppia ja tehdä. Joukkuekavereilta on myös tullut paljon kannustusta ja rakentavaa palautetta, joten toistaiseksi kehitys on tuntunut suorastaan hurjan nopealta.
Jossain vaiheessa vastaan tulee kuitenkin se ensimmäinen tasanne tai takapakki, se on väistämätöntä. Yritän jo valmiiksi tsempata itseäni siihen, että se ei jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, sillä taantumiset ja tasaiset vaiheet kuuluvat kaikkeen oppimiseen. Voi kuulostaa naurettavuudelta ja itsestäänselvyyksiltä sellaiselle, joka osaa ottaa itsensä ja tekemisensä vähän rennommin, mutta minulle tuntuu suorastaan välttämättömältä kirjoittaa tämä itselleni auki ja ylös.
Siis hyvä myöhempien aikojen minä: jos pallo ei pysy näpeissä ja usko meinaa loppua, niin kaiva sitä hippokisa-asennetta itsestäsi ja jätä se saamarin perfektionisti kentän laidalle nurisemaan.
Olen kirjoittanut runoja yli puolet elämästäni, ja joukkoon on mahtunut monia vuosia, jolloin kaikki sanat ovat tuntuneet tahmaisilta, kliseisiltä tai ohuilta. Yhä kuitenkin kirjoitan. Minussa on siis sinnikkyyttä, täytyy vain kaivaa se esiin liikuntaminästänikin.
