Eilen kaivoin pitkästä aika kamerani esiin. Sunnuntai-illan taivas oli erittäin kuvauksellinen, vaikka en sen kauneuden taltioinnissa pienellä putkella kotiparvekkeelta varsinaisesti onnistunutkaan:
 |
© Rukiinen
|
Taivaan ohella koko eilinen päivä oli poikkeuksellisen letkeä: en suorittanut koko päivänä varsinaisesti mitään, vaan kuuntelin jazzia ja nautin viikonlopun suomasta rennosta olosta. Tuttavapariskunta oli luonamme käymässä viikonlopun, ja vaikka emme tehneet mitään repäisevän erikoista, irtauduin kouluhommista niin huolella, että perinteisesti sunnuntai-iltaisin iskevä opintostressi loisti poissaolollaan koko päivän.
Vieraat saapuivat perjantai-iltana yhdeksän kieppeillä, ja vaikka itse olinkin toiminnantäyteisestä viikosta aika väsyksissä, juttua ystävän kanssa riitti pitkälle yli puolenyön. Miehenpuolikkaamme touhusivat omiaan, ja me parisuhteidemme kauniimmat osapuolet turisimme tyttöjen juttuja painonhallinnasta, ihmissuhteista, vaatteista ja jälleen kerran painonhallinnasta. Tuttavallani on takana pitkä matka noin 100-kiloisesta tämänhetkiseksi noin 65-kiloiseksi, ja tavoitteeseensa on matkaa vielä muutaman kilon verran.
Siinä todellisen sinnikkyyden ja sisun ruumiillistuman kanssa jutellessani tuli pohdittua omaakin laihdutusta/painonhallintaa, ja hoksasin, että asenteeni itseäni kohtaan ovat viimeisen parin vuoden aikana muuttuneet paljon hyväksyvämmiksi. Viikonlopun suurin oivallus kiteytyi siihen, kun pohdin ääneen, miten haaveeni lukioaikaisiin mittoihin palaamisesta on hölmö ja epärealistinen; minähän olen ihan hyvä jo tällaisellaan, 60-61 kilon kieppeillä. Painonhallinta-ajatteluni ja tämän blogin startatessa painoa oli noin 62 kiloa, eli muutos on todellakin tapahtunut lähinnä henkisellä puolella. Ja se on sellainen kehityssuunta johon on syytä olla tyytyväinen: en halua fitnesskissaksi, vaan haluan olla niin tyytyväinen itseeni, että se pelkästään riittää tekemään minusta kauniin.
Perjantai-illan syvällisyyksien jälkeen heittäydyimme lauantaina jälleen pinnallisiksi ja lähdimme tyttöjen kesken vaatekaupoille. Siinä sivussa piipahdimme kyllä myös Arnold'sissa (sieltä saa myös maidottomia donitseja, mmmh!), ja kauppakeskuskierroksen päätteeksi poikaystävät lyöttäytyivät joukkoomme, ja suuntasimme Amarilloon syömään.
Olin henkisesti varautunut siihen, että maidoton ruokavalioni saattaisi aiheuttaa tarjoilijoille ja keittiöhenkilökunnalle päänvaivaa, joten yllätyin valtavasti, kun kuulin, että melkein mistä tahansa annoksesta saa yleensä muutettua maidottoman pääasiassa kastikkeita vaihtamalla. Olin kuvitellut homman menevän niin, että tarjoilija kertoo minulle muutaman maidottoman vaihtoehdon, joista sitten kiireessä valitsen kevyimmän. (Olen äärettömän hidas valitsemaan ruokia ravintolassa.) Kun sitten kuulin, että melkein kaikki käy, valitsin hätäpäissäni kanaburgerin, jossa maitoa oli vain dipissä. Jälkeenpäin hieman soimasin ja ruoskin itseäni hätääntymisestä; ehkä muutama minuutti lisää harkinta-aikaa ei olisi haitannut muuta pöytäseuruettamme. Tai olisin voinut edes pyytää ranskalaisten sijasta kasviksia. Mutta ei, söin sitten kiltisti hampurilaiseni ranskalaisineen ja olin syötyäni totaalisessa ähkyssä.
Lohduttauduin sillä, etten ollut seurueestamme ainut hieman yli oman sietokykynsä syönyt, joten henkinen morkkis ei päässyt kasvamaan valtaviin mittasuhteisiin. Sunnuntaina olo oli kuitenkin edelleenkin pöhöttynyt, joten hetkittäin jokin ääni pääni sisällä alkoi motkottaa siitä, oliko pakko tunkea samalle päivälle sekä Arnold's-vierailu että ruokailu Amarillossa.
Se ääni kuitenkin vaikeni aika äkkiä tänä aamuna, kun hyppäsin hetken mielijohteesta vaa'alle kaverini valiteltua viikonlopusta seuranneita turvotuksia. Sisäisesti kyllä kiljaisin, mutta en morkkiksesta, vaan yllätyksestä: 59,2 kiloa! SIIS MITÄ, MITEN?! Viimeksi taisin käydä vaa'alla vanhempieni luona pari viikkoa sitten, ja lukemat keikkuivat silloin siinä jo tutuksi ja turvalliseksi käyneessä 61 kilossa.
Painonpudotus donitseilla ja hampurilaismätöllä ei kuulosta normaalilta eikä mitenkään terveellisiin elämäntapoihin kannustavalta. Niinpä aloin välittömästi kehitellä aamun lukemille selityksiä:
"Vaakamme on hieman lottokone." Lukemat tuntuvat riippuvan siitä, seisooko vaa'an etu- vai takaosassa. Parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut nousemaan vaa'alle aina samaan kohtaan, ja jos en usko lukemia, kokeilen uudestaan hieman toisenlaisella jalkojen asettelulla. Tänään lukemat olivat poikkeuksellisen alhaiset, seisoin siinä puntarilla sitten miten päin tahansa.
"Mahani on jälleen ollut hieman yhteistyökyvytön." (Tästä on tulossa erillinen raporttinsa.) Epäilen siis, että aineenvaihduntani on nyt hiukkasen sekaisin, joten se voisi selittää parin kilon pudotuksen parissa viikossa. Ei kuulosta hirveän terveelliseltä.
"Enhän minä tiedä, paljonko painoin ennen viikonloppua." Tämä on ihan totta, voihan olla, että olin pienissä lukemissa jo perjantaina.
Olivat lukemat sitten totta tai ei, mittanauha todisti mahani olevan kapoisassa kunnossa navan päältä. Olen nyt siis melkein samoissa mitoissa kuin lukioikäisenä, enkä tiedä, miten tähän on päästy. En silti purnaa vastaan, tämä on ihan hyvä. Kunhan tässä ei käy niin kuin viisi vuotta sitten kävi: ensin kilot putosivat rytinällä, sitten tulivat ihan yhtä nopeasti takaisin ja toivat hieman kavereitakin mukanaan. Nyt olen päässyt eroon niistä kavereista, pysykööt poissa.
Ehkä osa lauantain mätöistä seurannutta turvotusta oli myös henkistä pöhöä; muut nimittäin jatkoivat illasta herkuttelua vielä juustosipseillä ja suklaarusinoilla sekä limpparilla/kaljalla. Minä en maidottoman ruokavalioni takia pystynyt napostelemaan muiden tavoin, ja juomaksikin nautin vain paljon vettä, muutaman hörpyn poikaystäväni oluesta ja pienen lasillisen portviiniä. Luultavasti sipsien poikkeuksellista runsaampi läsnäolo (kaksi pussia!) sai oloni tuntumaan siltä, niin kuin olisin itsekin vetänyt mättöä vielä ravintolan jälkeenkin, vaikka tosiasiassa ainoastaan katselin muiden syömistä.
Yhteenvetona: Viikonloppuni oli huippuhauska, ja sitä seurannut viikon aloitus punnituksella oli hämmentävä, mutta ilahduttava. Pitkästä aikaa voin hyvällä omallatunnolla liittää postaukseen "onnistuminen" -tägin!
