Järkyttävän pitkä tauko blogin pidossa johtuu tällä kertaa myös järkyttävän pitkässä tauossa säännöllisen liikunnan saralla. Lokakuussa tosin otettiin Nipen kanssa hyvä jumppastartti, mutta pelkäksi aloitukseksi se sitten jäikin. Sain marraskuun alussa entiseltä kotipaikkakunnaltani työtarjouksen, jota en halunnut missään nimessä jättää väliin; kolmen viikon työrupeama (ja ruokailu vanhempien jääkaapilla) teki oikein hyvää opiskelijan lompakolle. Siitä kuitenkin seurasi kuukauden katkos arjestani Jyväskylässä, mikä johti siihen, että jälleen rutiineiksi kehittymässä olleet hyvät käytännöt unohtuivat.
Työputken alkuvaiheessa illat ja yöt menivät seuraavaa työpäivää miettiessä ja stressatessa, loppuvaiheessa taas vain koomasin illat kotona sohvalla väsyneenä syksyn pimeydestä. Otin lenkkeilykamppeet kyllä mukaani, mutta en saanut itseäni liikkeelle kuin kerran kolmen viikon aikana. No, yksi sauvakävelylenkki kuukaudessa on parempi kuin ei yhtään, mutta kaukana tavoitteestani joka tapauksessa. Niska-hartiajumppaa tein silloin tällöin television äärellä, mutta senkin osalta olin paljon laiskempi kuin Jyväskylässä.
Sentään pääsin kolmen viikon jälkeen rentoutumaan valoon: aloitin joulukuuni talvisessa Portugalissa, tarkemmin Lissabonissa. "Talvinen" tässä tapauksessa vastaa kutakuinkin syksyistä Suomea: lämpötila kieppui +15 asteen tienoilla ja aurinkoa riitti aamukahdeksasta iltakuuteen. Seuranani olivat yksi Suomesta matkaan lähtenyt ystävä ja toinen Lissabonissa vaihto-oppilaana vuottaan viettävä. Kokonaisuutena reissu oli sopiva yhdistelmä nähtävyyksiä, hyvää ruokaa ja kauppoja, tekemistä riitti joka päivälle ja monia asioita jäi näkemättäkin. Lissaboniin täytyy siis ehdottomasti palata vielä!
Se syy, miksi Lissabon ansaitsee maininnan blogissani, liittyy havaintooni siitä, että vieraissa kohteissa käyminen on kyllä hyvää terveysliikuntaa: kävelyä ja ulkoilmaa kertyi päivittäin moninkertainen määrä verrattuna arkeeni. En ole koskaan ollut intohimoinen matkustelija, ulkomaanreissuja on kertynyt koko elämäni aikana vain muutama, mutta tämä reissu antoi kyllä kyllä inspiraatiota moniin muihinkin matkasuunnitelmiin. Etenkin polte päästä Ranskaan kasvoi entisestään (osuutensa tästä oli varmasti lennon välilaskuilla Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä), ja näinkin jo itseni astelemassa pitkin Pariisin katuja. Toisaalta näin itseni myös masentumassa ranskalaisessa boutiquessa XL-vaatteiden osastolla... Pitäisi ehkä lainata kirja "Ranskattaret eivät liho" inspiraatioksi.
Mutta takaisin arkeen ja notkahduksiin. Liikkumattomuuden myötä ruokakurinikin on päässyt lipsumaan. Nyt kun olen jälleen kotona kullan kanssa,
tuntuu syöminenkin olevan yhteistä laatuaikaa, jolloin tulee aivan kuin
huomaamatta syötyä enemmän. Tänään kuitenkin asetin jo ensimmäistä
annosta ottaessani itselleni rajan: syön tämän lautasellisen enkä yhtään
enempää. Yllätyksekseni se riitti. Normaalitilanteessa olisin
luultavasti ottanut hiukan lisää, ei niinkään ravinnontarpeen vaan
nautinnon vuoksi. Kun olin jo ruokaa ottaessani päättänyt, etten saa
santsata, nautin joka suupalasta jo ensimmäisen lautasellisen kohdalla. Täytyisi tiedostaa useamminkin, kuinka iso vaikutus jo ruoan määrän tiedostamisella on nälän tunteeseen. Tiesin syöneeni riittävän kokoisen annoksen, niin nälkä ei myöskään jäänyt kaihertamaan.
Tarkoituksena oli käydä tänään myös sauvakävelyllä, mutta kadut vallannut loskan ja jään sekoitus vei innostukseni. Liukastelin lähikauppaan ja sieltä takaisin, ja siinä oli riittävästi jännitystä ja kokovartalopuristusta tälle päivälle. Tulisipa jo kunnon talvi! Hiihtäminenkin houkuttelisi...
