Kyllä, päästin blogini painumaan unholaan, mutta jälleen lupaan, etten anna sen tapahtua enää. Edellisestä päivityksestä on siis liki puoli vuotta, mutta onneksi liikunta- ja hyvinvointiasiat eivät ole kuitenkaan aivan mielestäni.
Sen verran lipsahdusta on kyllä tapahtunut, että kiloja on tullut entisestään. Toisaalta edessä on kuitenkin vielä pitkä talvi itseruokinnassa (viime vuonna kun sapuskat tulivat talon puolesta), eli eiköhän tämä tästä vielä kilokadoksi jossakin vaiheessa käänny.
Täytyy myöntää, että hieman taivuin kilojeni edessä; ostin kahdet uudet farkut, kun totesin, etten entisiini tule mahtumaan vielä aikapäiviin. Uudet, sopivat farkut eivät kuitenkaan ole hyvä syy jäädä sohvanpohjalle makaamaan, vaan yritän repiä niistä motivaatiota saada itseni pysymään niihin sopivana. Isompia farkkuja en enää osta, mutta pienempiinkään en suotta pyri, sillä rahaa noihin upposi kuitenkin liki sadan euron verran.
Mutta niin, se motivaatio, mistä sitä saisi? Aika hukassa se on taas ollut.
Askelmittari toimi kannustimena siihen asti, kunnes patterit loppuivat. No, uusi paristo on odottanut kirjoituspöydän laatikossa jo kuukausitolkulla, mutta en usko, että paristonvaihdon myötä hurahtaisin taas kävelemiseen. Liikuntasuosituksista löytyvä 10 000 askelta on aivan järkyttävän suuri määrä, ja sen täyttymättä jääminen on vain omiaan luomaan tappiomielialaa.
Herkuttelu on yleensä hyvä kannustin, mutta olen todennut olevani loistava herkuttelemaan ilman itseni palkitsemistakin, enkä halua riistää sitä iloa itseltäni. Toki olen valmis harkitsemaan, jos tulee rakentavia ehdotuksia, mutta itse olen niin herkunhimon sokaisema, etten ole pystynyt luomaan yhtään ratkaisua, joka tyydyttäisi sekä painontarkkailijaminää että herkuttelijaminää.
Hyvinvointi (ja sen myötä mahdollinen laihtuminen) taas, no. Se on se tavoite, joka voisi toimia palkintona itsenään, mutta toteutuu vasta pidemmällä aikavälillä. Toki jokainen liikuntakerta kohentaa mielialaa ja parantaa hyvinvointia, mutta kaipaan jotakin konkreettisempaa, mitattavampaa.
Niinpä tällä hetkellä paras motivointikeino, mihin olen pystynyt, on pisteidenkeruu: Jokaisesta yliopistolle tai kotiin (matkaa n. 3 km) kävelystä saa yhden pisteen, jokaisesta yliopistoliikunnan jumpasta kaksi pistettä.
Näin alkuun ajattelin viikottaiseksi tavoitteeksi kymmentä pistettä, sen saisi täyteen esimerkiksi kävelemällä kolmena päivänä kävellen kampukselle ja takaisin ja siihen päälle kaksi jumppaa. Vastaavasti jos viikko on kiireinen, jumpat voisi jättää pois, mutta se taas vaatii kävelyä kahteen suuntaan joka arkipäivä. Toistaiseksi elämäni viikonloppujen osalta on säännöllisen epäsäännöllistä, ja siksi olen pyrkinyt ajoittamaan suunnitellut liikunnat arkipäiville. Toki mahtavaa olisi, jos saisin itseni liikkeelle viikonloppuisinkin niin, että liikunta olisi kiinteä osa elämää myös silloin, kun olen käymässä kotikonnuilla, mutta ei nyt vaadita alkuun mahdottomia kuitenkaan...
Se, miten pisteidenkeruu toimii motivaattorina, on vielä hieman kyseenalaista, mutta toivon, että itse asettamat rajani toimisivat kannustimena. Jos pistehomma kusahtaa, olen pettänyt omatkin odotukseni.
Miten te, mahdolliset lukijat (hohoo, kuinka toiveikasta), olette saaneet itseänne niskasta kiinni ja liikkumaan?
